Elokuussa koittaa työhön paluu ja päiväkotiarki. Olisin mielelläni jatkanut kotona lapsosen kanssa vielä hyvän tovin, mutta meillä on kuitenkin muitakin unelmia, kuin saada hoitaa lapsi kotona ja ne kaikki unelmat vaativat rahaa. Raha voitti siis tämän erän ja sekös minua hieman paljon kirpaisee. Hitsiläinen. Juujuu, muistan että Suomessa on parasta olla äiti, vai miten se nyt meni. Lapsi päiväkotiin!
Mielipide keväällä:
Kunnalliseen päiväkotiin, hakemus kaikista lähimpään, sitten seuraavaksi lähimpään.
Varmuuden vuoksi katsottiin yksityiset vaihtoehdot, mikään niistä ei sykähdyttänyt niin paljon, että sen vuoksi haluaisi maantietellisiä haasteita aamuihin ja suurempia laskuja.
Toukokuun tunnelmia:
Postilaatikosta tippuu kirje, saatiin paikka ykkösvaihtoehdosta. Tämä on hienoa!
Tunnelmat kesäkuussa:
Kävelemme innokkain askelin tutustumaan päiväkotiin. Samaan aikaan olen tehnyt yllättäen keikkoja entiseen työpaikkaan. Alkaa maistua jo syksyn arjelta. Alkaa tunnelma muuttua. Alkaa itkettää. Mä en halua, mä en halua, mä en halua. Mä haluan hoitaa lapseni itse. Mä en tykkää tosta päiväkodista. Miksi elokuu on jo ihan kohta? En oikeastaan edes tiedä käynkö vain erosurutyötä vai tuskailenko lapsen pärjäämistä, pelkäänkö ettei syliä ole siellä tarpeeksi, että lapseni ei saa huomiota, että hän luulee etten minä välitä. Arki on vain työtä ja väsyneitä iltoja. Surffaan netissä ja löydän jos jonkinsortin hienoja yksityisiä päiväkoteja, jotka kaikki kuulostavat paremmilta kuin "lapset rivissä potalla ja siitä riviin haalareihin"- hihna, miltä se minun silmiin tutustumisella näytti. Eikai siinä hihnassakaan mitään vikaa ole, jos lapsen kohtaa lämmöllä. Voisiko se oma suurin pelko ollakin se, että omasta lapsesta ei välitetä tarpeeksi, että hän hukkuu massaan eikä olekaan erityinen. On vain yksi hoidettavista eikä meidän mahtava tahtotyttö, joka haluaa olla sylissä kun harmittaa ja tykkää syödä ruisleipää ja karjuu kun ei mene asiat kuten haluaa, tanssii ja hurmaa, sanoo tiitä ja se muuten sitten tarkoittaa kiitos eikä lisää.
"Tuleeko teille jotain kysyttävää mieleen?!
"No sellasta mä olen vähän miettinyt, että mitä jos lapsella on paha mieli, niin onko teillä silleen niinku että otatte syliin, ku tää meidän lapsi tarvii paljon syliä?", kysyn leuka melkein väpättäen.
Tässä kohden päiväkodin täti laittoi varmaan vihkoonsa merkinnän "äiti tarvitsee paljon tukea päiväkodin aloituksessa".
Annan itseni sopeutua päiväkotiajatukseen nyt rauhassa. Alan rakentamaan luottamusta päiväkodin hoitajiin, he varmasti haluavat että lapseni voi hyvin, he varmasti ottavat syliin jos itkettää. He ovat mukavia ja ammattilaisia.
Onneksi siihen elokuuhun on kuitenkin vielä monta hyvää hetkeä matkaa. Sitäpaitsi, kaikkihan voi mennä ihan tosi hyvin.
Hali äidille, eiköhän suurin osa vanhemmista, äideistä, tunne samoin kun ottaa askeleen kotikuplasta työelämään ja luottaa lapsensa toisten hoiviin. Eiköhän se uusi arkikin maistu ihan mukavalta kun siihen tottuu :)
VastaaPoistaOlen jotenkin käsittänyt, että näitä tunteita on todellakin koettu ennenkin ;D. Se on lohdullista.
PoistaUskon kyllä, että kun päästään jo syyskuulle ollaan vähän vähemmän sekavissa tunnelmissa tämän suhteen. :)
Ja kaikki saattaakin mennä ihan tosi hyvin. :)
VastaaPoistaNautitaan kaikessa rauhassa tästä Suomen kesästä, (Tampereella sataa ropisaa ja asteita 10). Kesä on mielentila, vai miten se menikään?
Sellainen onnistumisen mahdollisuuskin totta tosiaan on :D. Pidän sitiä ajatuksesta.
PoistaJuuri tultiin ystävien luota, jossa piti alkaa lainamaan lisävaatetta kun oltiin ihan jäässä. KESÄ. :O
Vo ei! Kuulostaapa haikealta. Entisenä päiväkodin tätinä sitä on vieläkin silti vaikea ymmärtää täysin vanhempien huolta kun ei itsellä ole lapsia ja päikkärielämä on itselle niin rutiininomaista. Hienosti se menee!
VastaaPoistaIhan kreisiltä tää munkin mielestä vielä vuosi sitten olisi kuulostanut, siis että äiti voi näin tuntea.
PoistaKiitos tsempeistä päikkärintäti :D.
Arvaas mitä. Tiedät millainen lapsi on meillä... ja miten hankalaa päiväkotialoitus on ollut... ja miten tutulta nuo kaikki tunteet tuntuvat.. silti, kun kävelimme pitkin Tallinnan vanhan kaupungin katuja, Oliver huomatessaan päiväkotiryhmän kävelemässä huomioliivit päällään tien reunaa, irtautui isänsä otteesta ja juoksi päiväkotilaisten luokse, otti yhtä jonossa seisonutta pientä ankanpoikasta kädestä kiinni, halusi mennä sinne. Kun kysyin että onko ikävä päiväkotia, vastasi surullisena "on"..... Niin ne vaan ne päiväkodin rutiinit ja pottarivit tuntuvat kai pienestä ihmisestä turvallisilta asioilta...
VastaaPoistaVoi miten ihana tarina, en ehkä kestä.
PoistaKiitos kun sen kerroit. Pienet ankanpoikaset jonossa. Ryhmään kuulumisen tarve lienee kovin sisäsyntyistä. :)