Hyvästit vatsavaivoille

Tämä on viimeinen kerta, kun käytän tunnisteena sanoja allergia, viljaton-maidoton, viljaton-maidoton-munaton-soijaton, refluksi, koliikki tai imetysdietti. Otsikko lupailee suuria (ja kuulostaa apteekin mainokselta), mutta todellisuus rehelisesti sanottuna on silti vielä hieman karkeampi. Niin tai näin, olen lopen uupunut vatvomaan vatsanväänteistä. Siksi sanon kaiken sanottavani nyt. 

Olen pyöritellyt tätä kirjoitusta jo useamman päivän näytöllä painamatta julkaise-nappulaa. Julkaiseminen tuntuu jotenkin hankalalta. Ehkä pelkään, että minua ei  ymmärretä ja selitän väärin. Vai onko niin, että minulla on kova tarve kirjoittaa kaikki yhteen pakettiin, mutta pääni ei ole vielä valmis tunkemaan kaikkea koettua yhteen liuskaan, varsinkaan kun emme ole selättäneet vieläkään itkun syitä. 

Kävimme muutama viikko sitten erikoissairaanhoidossa, mistä mainitsin aiemmin. Se oli hyvä käynti. Saimme vahvistusta omille alkuperäisajatuksille. Monien itkujen ja epätoivoisten vaiheiden kautta oma usko vaistoihin alkoi menettää otettaan. Kirjoitin jokin aika sitten tällaisen lauseen: "allergiat, tai yliherkkyydet, joiksi itse haluaisin niitä kutsua ...". Refluksista puhuttaessa lisäsin usein loppuun: "tai mikä lie" ja korostin, että se on lääkärin antama diagnoosi. Meillä ei ole missään vaiheessa ollut tarvetta diagnosoida tyttäremme oloja, mutta olemme olleet huolissamme mistä on kyse. Suurin huoli itsellä oli se, että jos taustalla onkin allergia, jolle olisi voinut tehdä helposti jotain, onkin jäänyt huomaamatta. Pohdin myös jatkuvasti aiheuttaako syömäni asiat kipuja ja vie seuraavankin yön unet. Imetyksen suhteen olen joutunut myös pohtimaan, saanko jatkaa sitä vielä vai aiheutanko vain lisää vaivoja lapselleni. Neitosen kasvukäyrien tiukempi syynäys on myös vauhdittanut tätä hullunmyllyä, missä olemme olleet. 

Meillä on nyt kuitenkin hyviä uutisia: pirpanalla ei ole allergioita, hänelle on vielä kehittymässä oleva kovin herkkä vatsa. Onneksemme emme lähteneet mittavasti lastamme lääkitsemään myöskän refluksin vuoksi (kuten yksi lääkäri neuvoi), koska koimme ettei lääke ole oikea vastaus. Viimeisimmän lääkärin kanta oli, että refluksia diagnosoidaan ja lääkitään aivan liikaa (tiedän, että jotkut voivat olla aivan eri mieltä). Imetystä saa jatkaa hyvillä mielin, sen lopettamisen ei nähty mitään syytä. Meidän maailmaan nuo lääkärin lääkkeettömät ja diagnoosittomat sanat sopivat paremmin kuin hyvin.

Riesanamme on ollut/on siis pulautuspulmaa, koliikki ja herkänsorttinen vatsa. Yhdistelmään lisäyksenä huonot unenlahjat ja vahva temperamentti (joka on nyt virallisesti lääkärin lausuma). Rehellisesti sanottuva ajoittain tämä on ollut melko paska kombo, muttei vaarallinen.

Ohjeeksi saimme aloittaa imetysdietin purkaminen pienin askelin, tytön vatsan sietorajan mukaan. Koska hyvät unet ovat edelleenkin tässä perheessä harvinaista superherkkua, ei altistuksiin löydy aina energiaa ja motivaatiota. Viimeisimmät päivät ovat olleet ruokavalion purkamisen epäonnista yritystä.

Viime aikoina olen katsonut taaksepäin ja käynyt läpi menneiden kuukausien tunnelmia ja tapahtuneita. Lueskelin läpi vanhoja tekstejä, onneksi osa niistä tuntuu jo etäisiltä. Olen myös pohtinut toimimmeko oikein, teimmekö jotain väärin. Ylireagoimmeko tai alireagoimmeko? Toimisimmeko samoin jos nyt saisimme tehdä asiat uudelleen? Vastasin itselleni, että me tekisimme varmasti juuri näin. Olen salaa onnellinen siitä, että monien ohjeiden ristitulessa olemme uskaltaneet toimia omien vaistojen varassa. Joitain syrjähyppyjä valitsemaltamme polulta tuli tehtyä, kun usko omiin kykyihin ontui. Välillä myös väsymyspaniikki puhui vahvaa kieltä, mutta pääosin askel on kulkenut vahvasti samaan suuntaan. Pitkinä loputtomilta tuntuvina hetkinä sitä kerkesi miettimään jokaisen mahdollisen kiven ja kannon, kävyn ja männynneulasen. Ehkä kuitenkin se kaikkein tehokkain keino on vanha kunnon aika, joka jaksaa aina tehdä tehtävänsä.

Nyt ne voitokkaat ja ylitsepursuavat viimesanat näihin aiheisiin. Kahdeksan kuukauden kynnyksellä voimme huutaa HURRAA! Tähän asti on selvitty ja selvitään vastakin. Perhe on kasassa. Ajatuskin on kutakuinkin kasassa, ainakin joskus. Kukaan ei ole menettänyt järkeään eikä menettänyt mitään muutakaan. Lapsikin vaikuttaa olevan ihan kelpo tapaus. Me ollaan voiton puolella, pakkohan meidän on olla. Ollaan me.

Arrivederci vatsavaivat
                    ... tai ainakin niistä kirjoittaminen!