Sunnuntaina sain aikaiseksi muutakin kuin nuken ja neidon pyörähousut. Tuli myös kissahousut. Kangas tuli vaihtareina ystävän kangaspinosta.
Surruttelu oli kivaa (ja nopeaa), kun sain käyttää lainasaumuria. Tosin langat oli solmussa, tikki huonoa alalangan vuoksi ja neulakin meni poikki. Kaikesta huolimatta sain aikaiseksi myös tunikan. Kankaan nimi on Aurinkopeura. Ihanasti siihen ilta-aurinko paistoikin, kun pistin parvekkeelle kuvattavaksi.
"Siis eikö teillä ole yhtään nukkea?!"
Kyllä, 1,5-vuotias tyttölapsi ilman nukkea!
Virhe on korjattu, nyt on nukke. Lapsen normaalikehitys voinee jatkua hoivaleikkeineen. Pienen neidon nuken hankinnasta meinasi tulla isompikin numero, kun lapsen äiti halusi ehdottamasti tummaihoisen nuken. Pääkaupunkiseudun ihmiset vinkkailivat, että pitäisi löytyä Citymarketista BR-leluista, Anttilasta ja Prismastakin vielä. Käytiin aika monta leluosastoa läpi tässä kyläpahasessa, mutta ainut tummaihoinen oli 55€ maksava puhuva nukke. Luotan edelleen lapsen mielikuvitukseen siinä määrin, etten halunnut puhuvaa (saati tuon hintaista) nukkea. Lopulta isovanhempien posteljoima nukke saapui Lelutalosta. Välillä tuota "vauvaa" halataan, välillä taas heitetään lattialle melkoisella raivolla, mutta suurinta huvia on kärrytellä uusilla rattailla pitkin kotia.
Jotkut käsityöjuttujani seuranneet saattavat muistaa noin vuoden takaiset housut, joissa pyörät oli kumossa. Tänään sain aikaiseksi kahdet, molemmissa pyörät kulkevat oikeinpäin.
Olen kirjoittanut pari kirjoitusta. Toinen koskee rasismia, toinen sokeria. Molemmat tekstit oli lopulta niin kuivia, että annoin olla. Toisen tekstin tiivistän näin: älkää kukaan tulko enää missään ikinä sanomaan minulle, että "sä olet vaan niin herkillä tän aiheen suhteen" tai "sun kanssa ei voi keskustella" tai "nyt mä sitten saan sen leiman ottaan". MINULLA EI OLE LEIMASINTA! Sokerista sen verran, että se on loppu. Mies käyttää sitä teehen, paljon. Itse söin jäätelöä.
Minulla ei ole yhtään uutta valokuvaa, eikä käsityötä. Enkä ole ihan kauheasti sählännyt.
Blogiparka rupsahtaa kasaan tämän työssäkäyvän äidin hyppysissä.
Tänään mietin oikein kovasti (noin puolikkaan pyörämatkan verran töistä kotiin), mitä tästä kaikesta voisi oikein kirjoittaa. Sanonpa kuulkaa vaan, että elämä, se on jännittävä paikka. Joskus voi tapahtua ihan huimia tai sitten ei yhtään mitään. Joskus se ei yhtään mitään, on kovin virkistävää.
Tiedättekö sen tunteen, kun on kauhea ikävä jotain ystävää, tekisi mieli soittaa, mutta sitten ei soitakaan kun on niin paljon kerrottavaa. On jotenkin kulunut liian pitkä aika edellisistä kuulumisista. Samainen tunne tulee välillä blogiin kirjoittamisen suhteen.
Ollaan taas oltu jos jossakin suunnassa. Tien päällä, laineilla, saaressa, mökillä, mansikkapellolla, ystävillä. Niin ja hei olen ollut töissä. Pienin on ollut päiväkodissa.
Tiesittekös, että puhelimessa ei tätä nykyä ole herätyskelloa, on vain "hälytys". Olin aika pettynyt. Olisin halunnut herästyskellon. Pitänee ostaa. Sille on käyttöä. Joitakin aikoja sitten kerroin, miten arkemme pyörii miten sattuu. Pyöreitä rytmejä ja venyviä aikatauluja harrastavalle perheelle kellollinen päiväkoti-/työelämä on ollut (mietin tosi kauan sopivaa adjektiivia, en keksinyt sopivaa) raamittavaa. Nyt on rytmi veren lisäksi kalenterissa ja kelloissa.
Lapsi on ollut reipas. Äiti oli aluksi vähemmän reipas, mutta ansaitsee silti taputukset.
Näköjään elämä jatkuu hoitovapaan jälkeenkin.
Aika on melko vikkelä tätä nykyä. Menen virittämään kelloa hälytystä.
Olen nyt jokusen päivän lukenut melkoisen määrän kannanottoja, kolumneja, päivityksiä, blogeja, artikkeleita ja jakanut sanasen jos toisenkin aiheesta, minkä kaikki varmasti tietävät. Pää on hieman pyörällä.
Tänään, tänään minä olen saanut suuren määrän uskoa ihmisyyteen ja hyvyyteen. 15 000 ihmistä oli paikalla ilmaisemassa, että monikulttuurisuus on hyvä asia. Pelkkä ajatus siitä, että viisitoistatuhatta ihmistä on rasismia vastaan, antaa minulle valtavan määrän voimaa ja valoa. Me emme ole yksin. Meitä on monta. Ja lopulta, olemme kaikki vain yksi iso me.
"Mulla on jotenkin sellanen haikea olo", sanoin miehelleni kun auto starttasi kotia kohti.
Kesän viimeinen suunniteltu kaukoretki vei meidät jälleen meren äärelle, tällä kertaa Turkuun ja Raumalle.
Tekisi mieli marinoida teksti kliseillä ja suloisilla aforismeilla ystävyydestä. Olisi ihanaa, kun olisin ottanut kuvia jaettavaksi. Kunpa osaisin kirjata tunnelmia niin, että lukijakin pääsisi hetkiin mukaan juuri samoilla suurilla tunteilla kuin minäkin. Kertoisin siitä, miten mahtavat tyrskyt koettiin ystävien kanssa Ruissalon rannoilla ja iltateen aikaan sipistiin keittiön pöydän äärellä. Tai miten nähtiin ihana pieni vauva ja saatiin käsittämättömät määrät hyvää ruokaa. Istuttaisin teidät saunanlauteille kuulemaan, kun ystävät kertoivat elämästään, suruista ja iloista. Sitten jäähdyteltiin merivedessä ja syljettiin suolaa ulos suusta. Lapset kikattelivat aarrekartan kanssa. Aikuiset söivät Brita-kakkua ja pohtivat kuka syö viimeisen palan (salaa lapsilta). Kello annetiin lahjaksi, mutta eihän sitä kukaan katsonut. Se odottaa syksyä. Arkea.
Vielä on hetki aikaa olla laittamatta patteria kelloon ja ladata omia.
Olemme liitsunneet jälleen retkillämme ja mökillä koko kuluneen viikon. Tänään saavuttuamme kotiin, otin heti koneista tehot irti. Yksi lakki ommellen tuliaisiksi seuraavalle retkelle, pyykkikone taikoi puhdasta vaatetta ja tietokone kertoo tarinoita teille ja loi yhteyksiä ystäviin.
Maanantaina lähdimme äkkilähdölle Tallinnaan. Ugandassa asuvat ystävämme olivat Virossa lomamatkalla ja hetken sumplimisten jälkeen saatiin laiva ja aikataulut yksin. Yhteinen lounas nautittiin paikassa nimeltä KlausKohvik. Paikka oli todella viehko ja seura tietenkin mitä mainioin, aurinko paistoi kuin Naantalissa. Niin se sitten menee kuten sanotaan: "hyvässä seurassa aika lentää kuin siivillä". Ison ja ahneen lokin siivillä.
Vaikka kuinka otettiin kirittyjä askeleita, myöhästyttiin laivasta (mikä ei kuulema yllättänyt ketään). Samalle illalle saatiin toinen paatti. Rahaahan tuo söi, mutta antoi lisätunteja ystävien kanssa, joita muutoin harvoin näemme. Voitettiin siis muistoissa.
Mitä lähempänä olemme elokuuta, sitä lujempaa aika kulkee. Oi älä jookos kulje. Pysähdy edes pieniksi hetkiksi.
