Sanoja rakkaudesta

Ystäväni, leivosfiilistelijätoverini istui kanssani iltaa ja kävimme keskusteluja rakkaudesta sekä äitiydestä (inspiraationa Lotan kirjoitus). 

"Onko sun mielestä äidin rakkaus jotenkin erilaista?"

"Ei!" vastasin spontaanisti. 

Kysyjä totesi (iloisena) minun olevan ensimmäinen joka niin vastaa, mikä kirvoitti pohtimaan asiaa tarkemmin. Onko minun rakkaus lapseeni jotenkin vaillinaista, koska en koe sen olevan muita rakkauksia suurempaa? Onko asia niin? Mitä se äidin rakkaus on? 

Kuvailin, että rakkauteni lapseen tulee suurina läikähdyksinä sydämessä. Kun jo lasta katsoessa tuntuu jotenkin, että koko sydän pakahtuu. On halu suojella. Haluaa toiselle vain kaikkea hyvää. Kun häneen sattuu, minuun sattuu. Kun tulee niin kova ikävä erossa ollessa, että meinaa itkettää. Kun olet itkenyt, olet nauranut, olet raivonut, tuntenut myös epätoivoa. Olet tuntenut pelkoa menettämisestä. Vähintäänkin tuota kaikkea rakkaus minulle on. Nuo kaikki tunnistan sekä suhteessa lapseeni, että mieheeni. 

Äidin rakkaus on loputon, sanotaan. Äiti ei koskaan hylkää, se kestää. Onko äidinrakkauden erityisyys juuri sen kestävyys ja venyvyys? Vai johtuuko kaikki sittenkin vastuusta. Rakkaudellisesta vastuusta. Äidin "tehtävä" on rakastaa ja huolehtia, olla olemassa lasta varten. Lisättäköön tähän, jottei teksti saa väärää kaikua: pidän tästä äitihommasta valtavasti ja tunnen suurta rakkautta lastani kohtaan. 

Yhdessä ystäväni kanssa illan tunteina pohdimme myös, mikä tekee äitiydestä jotenkin niin erityistä. Monet kertovat, että äitiyden huippuhetkiä on ne, kun tajuaa olevansa juuri se ainoa, ainoa ihana äiti, jota lapsi pyytettä rakastaa. Kukapa ei haluaisi olla rakastettu? Vai tekeekö äitiydestä upean se, että pääsee kasvattamaan lastaan omien arvojen ja ajatusten pohjalta, ikään kuin muokkaamaan lasta toivottuun suuntaan, jotta siitä kasvaisi sellainen aikuinen, joka omissa ajatuksissa siintää hyvästä ihmisestä. Tuo viimeinen ajatus on kyllä kamala. Ketään ei saisi muokata, mutta sitä on aika mahdoton välttääkään, halusimme tai emme. Kasvatetaan siis lasta aikuiseksi ja voimme tehdä sen oikein, koska hirveän moni tekee sen jotenkin tosi väärin. Sillä "minä en ainakaan oman lapseni kohdalla ... plaab, plaab, plaab." 

Äitiys on huimaa ja ainutkertaista sen tuoman vastuun vuoksi. Pienen pieni ihminen tarvitsee aikuista enemmän kuin aikuinen koskaan tarvitsee toista aikuista (ellei sairaus, vamma niin tee) ja juuri se tekee minusta äitiyden todella valtavaksi. 

(Läppäri tippui sylistä, mieheni kommentoi että sanat taitavat olla aika painavia). 

Aikuisten välisessä suhteessa tapahtuu luonnollisesti paljon asioita, mitä ei suhteessa lapseen tapahtu, niin fyysisellä kuin psyykkiselläkin tasolla. Siinä määrin rakkaus on erilaista. Mutta mikä oikeastaan on juuri sitä rakkautta, mikä vastuuta, mikä äitiyttä, mikä tunnetta, mikä järkeä? Onko olemassa erikseen äidin rakkautta vai onko vain rakkautta?  

En tiedä pysyitkö ajatusteni juoksussa yhtään mukana. Omasta mielestäni oivalsin jotain tärkeää tunteistani, mutta voi olla että huomenna oivallan että pitääkin oivaltaa jotakin lisää. 

Mikä tämän kaiken jaarittelun ja sanojen pyörityksen sekä loputtomien kysymysmerkkien lopputulema nyt sitten minun näkökulmasta on? Se että vaikkei ole lasta, voi kokea suuria rakkaudentunteita, jotka eivät välttämättä poikkea lasta kohtaan tuntemasta rakkaudesta. Rakkaus on aina suuri asia, toivon että jokaikinen maapallon asukas saa sellaista kokea.