Lapsi on luova kun se piirtää (paperiin)

Rakastan ajatusta siitä, että kotimme voisi olla sellainen pieni huvikumpu, missä lapsen luovuus kukoistaa ja hän saa tarttua luovuuden puuskassaan askarteluvälineisiin milloin haluaa. Näin on usein ollutkin. Lapsemme jaksaa askarrella pitkiäkin toveja itsekseen ja piirtää, maalata, värittää, liimata, leikata, mitä milloinkin on esillä.

Sitten iskee todellisuus huvikummussa, ihanien värikkäiden töiden lisäksi luovuus on kohdentunut aika moneen muuhunkin kohteeseen kuin paperille. Löydän hiustupon pöydältä, lapsi on hieman saksinut. Sakset siirtyvät lukkokaappiin. Eräänä päivänä lapsi esittelee innoissaan liimauksiaan, muuten ihan kiva idea, mutta olisin toivonut että paperi olisi liimattu jonnekin muualle kuin oveen. Liimat siirtyvät lukkokaappiin. Tussien kohdalla olin kerta toisensa jälkeen toiveikas, että ehkä tämän pienen suttauksen jälkeen, ei kynänjälkeä löydy enää muualta kuin paperilta. Lapsemme taidetta on löytynyt mm. pöydästä, tuolista, lattialta, seinästä, ikkunasta, ikkunankarmista, lakanasta, verhosta ja lopulta, mistä muualta kuin, omasta kehosta. Kun sitten koitti se päivä, kun lapsen naama on tussilla koristeltu (ja ei, ei lähteneetkään pesussa), päätin että huvikumpu joutuu nyt kahlitsemaan näitä luovuuden puuskia. 

Illalla juuri ennen nukkumaan menoa lapsi vielä totesi: "äiti, mä en enää piirrä naamaan", liekö kohtuullisen monet päivän aikana saadut kommentit vaikuttaneet hänen ajatuksiin.