sunnuntai 4. helmikuuta 2018

Kiitos, kiitos, näkemiin

Minulla on kaksi luonnosteltua tekstiä kutakuinkin valmiina. Vielä useampi päässä surruttanut lauseita muotoonsa. On tehnyt mieli kertoa niin paljon ja jakaa syviä sydämen sykkyröitä sekä arkielämän oivalluksia. Pinnalla olleita teemoja on ollut luonnollisesti äitiys, siihen kasvaminen ja sen kivut. Erityislapsen arjesta olisi myös riittänyt enemmän kuin vähän pohdintoja. Monikulttuurisen arkemme haasteet saivat aikaan sen, että teki lähinnä mieli syytää kirosanavoittoista tekstiä viime vuonna joinakin kuukausina. Tämä vuosi taas alkoi toisen kotimaamme ilmaa hengittäen ja sen tahtiin hymyillen. 

Minulla olisi aikaa kirjoittaa, jos haluaisin. Tekstiäkin syntyy kohtuullisen rivakkaan tahtiin, jos saatan sormet näppäimille. Kun alan kirjoittamaan, koen että sydämeni avautuu ja mielessäni pyörineet asiat kulkevat tekstiksi jäsentäen myös omaa ajatusten kulkua. En osaa jättää sanomatta mitään suurta, koristella lauseita niin paljon, että itse asia jää epäselväksi, kaikki tai ei mitään. 

Kun meidän perheen elämää on kuljettu jo tovi, on tarinoitakin monta. Ne ovat jotenkin väkisinkin paljon enemmä meitä kuin minua, että tunnen vääräksi kertoa tarinaamme, kun muilla perheenjäsenillä ei ole siihen halua tai kykyä kertoa haluavatko he olla osa blogiani. Arvannette jo mihin tämä kirjotus vie. Se vie blogin päätössanoihin. En osaa kirjoittaa vain osaa minulle tärkeistä asioista, enkä toisaalta ole valmis kertomaan kaikkea kunnioittaen toisten yksityisyyttä ja rajaten hieman omaanikin aiempaa enemmän. 

Olen lukenut keskustelupalstoilta valituksen tyylisiä kommentteja siitä, miten monet blogit vain loppuvat ilman, että niitä päätetään. Tämä blogimatkani päättämättä jättäminen on hieman vaivannut minua ja siksi tulin sen nyt tekemään. Myönnän samalla, että on ihana kirjoittaa sanoja. Olen varma, että tulen kaipaamaan kirjoittamista ja koen jo nyt hienoista ahdistusta etten tiedä mihin puran kirjoittamisen tarpeeni.

Tyttäreni täyttää ensi viikolla neljä vuotta. Muistan vieläkin kuinka ilmoitin hänen tulostaan täällä blogissa. Onnittelijoiden joukossa oli sellaisia ihmisiä, joista on sittemmin tullut tärkeitä ystäviä. Blogin kautta olen tutustunut myös kuopuksemme kummitätiin. Ystävät, jotka alussa olivat nimityksellä "blogikaverit" ovat tulleet perheystäviksi, tärkeiksi sellaisiksi. Tiedän siis, että tällä blogilla on ollut merkitys ja paikkansa. Toivon toki, että olen edes pieninä annoksina saanut annettua jotakin lukijoille, jos ei sen suurempaa kuin hymyn huulille hetkeksi, se riittää. 

Heippasanojen sanominen näyttäisi olevan melkoisen hankalaa minulle. Teen tätä lopetusta nyt yhtä kauan kuin mieheni aina lähtöjä. Heippa sanotaan useampaan kertaan, olohuoneessa, eteisessä, ulko-ovella ja vielä saattaen autolle sekä vilkutellen loittonevaan autoon päin. 

Sinulle kanssamatkustajani haluan sanoa kiitos, kun olet ollut osa tätä ja näkemiin. Ehkä tapaamme vielä, jossakin. 





keskiviikko 15. marraskuuta 2017

Siisti koti, onnellinen äiti ja lapset

Äitipalstojen yksi toistuvasti esille nouseva teema on kodin siisteys. Kuuluisia äitejä myöten kerrotaan miten on tärkeä oppia löysäämään pipoa, kodissa saa olla kaaos, jotta voi olla kivaa ja elämä on siten yhtä suurta huvikumpua. Näyttäisi siltä (myönnän nyt tekeväni räikeän yleistyksen), että kodin siivoaminen nähdään stressin tuottajana, mahdottomuutena lapsiperheessä, turhana ajankäyttönä ja ennen kaikkea pois ajasta, mikä pitäisi viettää lasten kanssa. Olen nähnyt useammassa keskustelussa kaavion, missä pyydetään valitsemaan seuraavista kolmesta kaksi: onnellinen äiti, onnellinen lapsi, siisti koti. Kaikki kolme ei ole kaavion syvimmän ideatimantin mukaan ole mahdollista.

Jotkut ystäväni ovat sanoneet, että meillä on aina siistiä. On myös kuultu (hieman vanhemmalta väeltä), että teillä on aina kaaos. Totuus on jotain tuolta väliltä. Kotimme on kutakuinkin aina sellaisessa kunnossa, että sinne on kiva kutsua vieraita, ihan yllättäenkin. En juuri koskaan joudu sanomaan ovella "sori meillä on ihan kauhea kaaos", vaikka se sitä voisi jonkun mielestä ollakin. Toisaalta en ymmärrä miksi kenenkään pitäisi sanoa koskaan kenellekään niin, jokainen saa olla kotonaan miten haluaa eikä sitä tarvitse pahoitella.


Ystävieni kanssa käytyjen keskustelujen perusteella olen todennut olevani vähemmistöä seuraavissa asioissa: Me petaamme joka aamu pedit. Ulos ei aamupäivällä lähdetä ennen kuin tiskit ovat tiskikoneessa ja keittiö siisti. Kun leikit on leikitty, lelut pistetään omille paikoilleen ja kyllä, jokaiselle lelulle on oma paikka. Yleensä ennen kuin aloitetaan jotakin uutta juttua, pyydän korjaamaan edelliset leikit pois. Kylästä emme myös poistu ennen kuin on autettu, edes jonkin verran, lelujen siivoamisessa. Siivoamisessa olemme tehneet työnjaon miehen kanssa, kuka tekee mitäkin. Lapsi on mukana touhuissa sen mitä ikänsä puitteissa osaa, useimmiten omien lelujen tai vaatteiden paikoilleen laitto. Viime aikoina häntä on alkanut kovasti kiinnostamaan imurointi. Pienin puolestaan pitää huolen, että joka askeleella voi palauttaa jonkin tavaran takaisin paikoilleen, erityismielenkiinnon kohteena keittiövälineet. 

Tämä minun siivouspaasaukseni saa koko homman kuulostamaan vähintäänkin siltä, että lapsemme itkevät yksinään huoneessaan, kun äiti jynssää hammasharjalla lattialistoja. Ei syytä huoleen, niin ei ole käynyt. Meillä on aika usein ihan kivaa, siitäkin huolimatta että emme elä jatkuvassa kaaoksessa. Kun lapset on pienestä pitäen opetettu pitämään huolta omista tavaroista ja siitä, että koti on sopivan siisti, ei asiasta ole tarvinut koskaan kohtuuttomasti vääntää. Ei se silti ihan pyytämättä suju, mutta yhteistyössä yleensä kivasti. Lelujen ja vaatteiden määrää on järkeistetty, jotta siivittovan määrä pysyisi kohtuullisena. Olemme myös ottaneet lapsi mukaan valitsemaan hänelle mieluisia leluja ja vaatteita, sillä miksi kukaan jättäisi lattialle lojumaan mitään, mikä on itselle tärkeä ja merkityksellinen!

torstai 9. marraskuuta 2017

Matka kahdenkymmenen vuoden taakse

Tapasin viikonloppuna lukioystäviäni. Siitä on reippahat 15 vuotta aikaa, kun viimeksi olemme olleet kaikki koossa. Vuosien varrelle on mahtunut aika paljon, sekin vain lievä ilmaus. Neljän naisen tarinoihin mahtui monen monta käännettä, mutkaa, alamäkeä, ylämäkeä. Elämä viimeisten vuosien varrella kelautui läpi pikakelauksella. Tarinaansa  poimi niitä käänteentekeviä hetkiä sekä irrallisia palasia sieltä ja täältä. Sellaisesta se elämä koostuu. Kaikenlaisista palasista. 

Koko päivän mittaiseksi hetkeksi muodostunut brunssi oli monin tavoin merkityksellinen. Oli huikeaa huomata, miten yhteys joiden ihmisten välillä säilyy, vaikka vuosia ja kilometrejä on välissä. Kliseistä, tiedän, mutta sellaista kutsutaan tosi ystävyydeksi. 

Tunsin kiitollisuutta, ylpeyttä ja onnea voidessani näyttää elämäni nyt, kaksikymmentä vuotta sen jälkeen kun yhdessä laitettiin valkoiset lakit päähän. Ja vielä suurempaa onnea tunsin siitä, että niistä nuorista, hieman epävarmoista neideistä, on kasvanut upeita naisia, joilla on edelleen sydän siellä missä sen pitääkin olla, juuri oikealla tavalla paikoillaan. 


tiistai 31. lokakuuta 2017

Kiukkukirjoitus

Viittasin aiemmassa tekstissä syyllisyyteen. Yksikään joka hiemankaan minua tuntee, arvannee mihin minun kasvunpaikat ja syyllisyyden tunteet liittyvät. Minut saa kiukustumaan, tai ylipätänsä tuntemaan jos jonkinlaista tunnetta, kohtuullisen pikavauhtia. Nollasta sataan reagointi on parhaimmillaan tosi kiva juttu, innostuessani tai ilahtuessani tapahtuu asioita nopeasti, ihan hyviä asioita. Mutta sitten se hankalampi puoli, kiivastuminen. Sekin tapahtuu tosi nopeasti ja välillä aikalailla hallitsemattomasti.

Olen saanut lahjaksi kaksi lasta, joilla molemmilla on vahva näkemys siitä, miten asioiden tulee mennä ja vahva ilmaisukyky. Vuoden verran luulin, että tahtoa löytyy isossa mittakaavassa vain esikoiselta, mutta oi-voi, kertoimet ovat lisääntyneet. Huusholliimme täyttyy tahtoa ja tahdonilmaisua välillä niin sakeana massana, että tulee törmäys. Törmäyksessä alkaa kuulua suustani tarpeettoman kovaa ääntä ja typeränkuuloisia lauseita. Sanoja sentään kykenen valitsemaan jotenkin sopivan julkikelpoisiksi, mutta äänensävy ei ole kiva. Ja mitäpä siitä seuraa muuta kuin lukuisia anteeksipyyntöjä ja sovitteluja, "äiti yrittää nyt rauhoittua". Hetkellisesti kuvittelee olevansa koko maailman ainut äiti, joka välillä räyhää, kokee kaikki synkät syyllisyyden tunteet ja kieriskelee tunnontuskissaan. Sitten taas halataan, sylitellään, sanotaan mukavia sanoja ja ollaan kivasti. 

Olen harjoitellut jo hyvän tovin tätä kiivastumisen hallintaani ja jotakin olen jo vähän oppinut. Välillä tulee ylilyöntejä ja ääni kohoaa, mutta onneksi myös palaa takaisin lempeämpiin sfääreihin nopeammin kuin ennen. Seuraavaksi tavoittelen omaan räyhänkesyttämistyökalupakkiini vielä muutaman välineen lisää, niitä saa lähettää minulle kiitos. 

Lopuksi loru, jota olemme joskus lapsen kanssa yhdessä lukeneet: 

Kiukkuloru



Pois alta, olen kiukkuinen
kuin myrskytuuli hirmuinen
enkä välitä linnuista
en kukista
en kissoista
en suukoista
en leluista
en väreistä
en äidistä
Pois alta, olen kiukkuinen
ja puhisen ja pihisen!
Kun nurkassani murjotan
toivon äidin sanovan:
tule kulta tänne
niin minä lohdutan!
 
Pia Perkiö
 
 


perjantai 20. lokakuuta 2017

Kiitän ja nautin

Elämästä pitää nauttia täysillä sanotaan. Olla kiitollinen ja huomata pienetkin ilot. Arvostaa asioita elämässä ja jättää huolet huomiseen. Elämän nauttimiskehoituksia on jääkaappimagneettirunoudesta aina niihin facebook-päivityksiin asti, joissa on jollakin tapaa huomattu elämän rajallisuus ja sitten muistutellaan kaikkia taas jotenkin nauttimaan elämästään enemmän. Elä kaikki päivät niinkuin viimeistä päivää. Kahden pienen lapsen äitinä noita nauttimiskehoituksia on kuullut enemmän kuin usein, ne kun ovat "niin pienen hetken pieniä, nauti nyt".  Herää kyllä kysymys, että eikö niistä lapsista tarvitse nauttia täysillä kun he ovat saavuttaneet iän, jossa ei olla enää pieniä.

Ymmärrän täysin, että jokainen havahtuu elämän arvokkuuteen aina jollakin tapaa syvemmin, kun sen äärelle on joutunut pysähtymään. Ei tarvita kuin pari sairaalassa vietettyä yötä oman lapsen kanssa, niin itsekin mietti tulevansa yli-ihmiseksi ja arvostavansa ja rakastavansa näitä lapsia sellaisilla superrakkausvoimilla että kaikki jäävuoretkin sulaa. Mutta niinhän se ei mene, ihan normaalia rakkautta se minunkin rakkaus on, vaikka syvissä tunnehetkissä luulin tajuavani jotakin tosi syvästi, enemmän. 

En ole ihan varma osaanko nauttia täysin oikealla tavalla kaikesta tästä kaikesta. Huomaan arvioivani omaa nautintoasteikkoani esimerkiksi lasten kiljuessa kurkku suorana, minun suunnitellessa lähinnä pakoa. Toistaiseksi nautintoasteikko on kuitenkin heittämällä plussan puolella, että ehkä olen ihan kelpo nauttija. Kiitollisena olo on myös hieman haastavaa. Muistan joskus surreeni lapseni sairaala-asioihin liittyviä asioita, kun minua kehotettiin olemaan kiitollinen että hän on hengissä. Hämmennyksen vallassa totesin, että nämä tunteet eivät syö toisiaan pois. Olen suuresti kiitollinen lukemattomista asioita elämässäni ja sydämeni laulaa kepeitä säveliä usein, mutta kyllä siellä välillä muitakin säveliä soi, ihan räminärokkia täysillä. Kiitollisuuteen ja elämästä nauttimiseen saanee kuuluua myös säröjä, ne ehkä tekevät kuitenkin kokonaisuudesta täydemmän.

Nautinnollista syksyistä viikonloppua kera kiitosten ja nautinnon! Toivokaamme valoa.





maanantai 2. lokakuuta 2017

Asiat järjestykseen

Oleskelin lapseni kanssa hänen huoneessaan viikonloppuna. Päässäni pyöri joitakin keskusteluja, joita olin käynyt sosiaalisen median syövereissä ja ajatuksia sinkoili vähän joka suuntaan. Lapsi sai spontaanin idean vaihtaa hänen leikkikeittiönsä paikkaa. Suurilla kolmevuotiaan voimillaan hän jo kantoi keittiötään uuteen paikkaan, kun minä yritin selittää ettei sitä siihen voi laittaa, koska kaapin ovi ei aukea. Lapsi havainnollisti minulle miten sitä voi tarvittaessa siirtää, ratkaisu oli jo valmis. Päätin lähteä lapsen ideaan mukaan ja olimmekin pian raivanneet tilaa keittiölle, siirtämällä pulpetin ja kaikki lelukorit toiselle seinämälle. Siinä samassa tuli käytyä leluja läpi ja sijoiteltua niitä järkevämmin. Tyhjän nurkan ongelma, mitä olen pähkäillyt pitkään, ratkesi kuin itsestään ja tulipa tyhjiä hyllyjä leluillekin. Vieraat katselivat huonetta ja hämmästelivät miten tilavalta se nyt näyttää. Lapset keksivät tilassa uusia leikkejä ja minä hymäilin tyytyväisyyttä. 

Joskus myös elämässä on hyvä järjestää asioita hieman uudelleen. Se ei tarkoita, että pitää muuttaa kaikki, vähän vain asioiden paikkoja, suhteuttaa tärkeysjärjestystä, poistaa sellaisia asioita, jotka palvelevat ehkä joitakin muita paremmin kuin itseä ja antaa tyhjälle tilalle aikaa täyttyä. Toisinaan on hyvä tarttua toisen ehdotukseen, vaikka itse näkeekin sen heti ensi alkuun mahdottoman huonona ideana. Ehkä se toisen idea odottaakin vain sitä, että joku kannustaa jatkamaan ja viemään ideaa pidemmälle, lopputulos onkin kaikkia varsin ilahduttava. 



sunnuntai 24. syyskuuta 2017

Ilta elämän kanssa

Eräänä toukokuun iltana menin ensimmäistä kertaa kuulemaan, kokemaan ja katsomaan mitä pitää sisällään Ilta Lauran kanssa. Tuon illan jälkeen oli mukavan kutkuttava fiilis, päätin että heti kun tuo ilta saapuisi seuraavan kerran kaupunkiin, olen varmasti paikalla. Niin kävi. Mukaani sain kolme ihastuttavaa ystävääni asettumaan aiheen äärellä, joka ei ole kovin pieni: Ainut elämä. 

Istuessani teatterin katsomossa, huomasin ajan katoavan, samalla koko oman elämän kelautuen mielessäni tuon parituntisen aikana. Keskustelun ja illan edetessä, huomasin joidenkin pienien solmujen päässäni aukeavan. Olin toukokuun illan jälkeen pohtinut pitäisikö minulla olla suurempia unelmia ja tavoitteita, ollakseni jotenkin enemmän elossa. Sain vastauksen, ei tarvitse olla. Jumalalla voi olla minulle paljon suurempia suunnitelmia kuin osaan itse koskaan edes suunnitella. Olen tyytyväinen päätökseeni jättää nämä suuret suunnitelmat osaavimpiin käsiin. 

Kaikella on aikansa, sanotaan. Kun illan yksi vieraista, Juha Tapio, lauloi illan päätteeksi Lahden Gospel-kuoron kanssa Meillä on aikaa, silmistä alkoi valua vettä, vaikka kuinka yritin ettei tarvitsisi kaivaa nenäliinaa laukusta (jotka otin mukaan selitellen itselleni, että nuha voi alkaa koska vain). Kotona selitin erittäin sekavan epäjohdonmukaisesti miehelleni keskiyön aikaan kaikkea illasta ajatusta herännyttä, itkin lisää ja totesin miehelleni "me ollaan saatu niin paljon, että mä en tiedä osaanko mä kiittää riittävästi". Näin muutama päivä tapahtuneesta katson itseäni ja reaktiotani ihan lempeästi hymyillen, jos oma elämä ei liikauta, ei sykähdytä, eikä saa sydäntä liikutuksesta laulamaan, niin mikä sitten. 



tiistai 19. syyskuuta 2017

Hyvä syyllisyys

Jokaisella on ne omat heikot kohtansa, ne, joita märistään illan pimeinä tunteita, että miten minä nyt taas saatoin. Vuodatetaan kavereille, jotka lohduttaa ihanasti joko yliöverihuumoriviesteillä tai kertoen omat päivän mokansa. Kaikki mokaa. On inhimillistä olla erehtyväinen. Ei pidä rietua syyllisyydessä ja monen monta muuta lohdullista ajatusta niihin syyllisyydessä riutumisen hetkiin olen minäkin saanut. Sitten voi taas unohtaa tilanteen ja käydä nukkumaan. Herätä uuteen päivään ja tehdä samat virheet uudelleen, koska syyllistyä ei tarvitse. 

Kun kerta toisensa jälkeen sama ääni soi sisällä ja kertoo, että nyt ei ehkä taas mennyt ihan kovin mallikkaasta, voisiko hetkeksi pysähtyä. Syyllisyyden tunne voi myös kertoa tarpeesta kasvuun ja kehittymiseen. Se ei aina ole väärä tunne.Syyllisyyden tunne voi kolkutella meille auki niitä ovia, joita voisikin uskaltaa raottaa sen sijaan että läimäytää aina oven kiinni "minun ei tarvitse tuntea syyllisyyttä". Entä jos ovi aukeaa ja pistää meidät pohtimaan miksi minä tunnen tästä asiasta syyllisyyttä. Entä jos se totuus onkin, että on toiminut sillä tavalla väärin, että voisi oikeasti toimia vähän paremminkin. 

Usein törmää teksteihin, joissa äitejä kehotetaan olemaan tuntematta syyllisyyttä esimerkiksi valmisruuasta tai siivoamattomuudesta. Entä jos se syyllisyys ei nousekaan mikroateriasta vaan siitä mitä ajattelee, sanoo tai tuntee. Entä jos oikeasti jaksaa tehdä ruokaa joka päivä, muttei vaan jaksa puhua lempeästi kanssaihmisilleen. Onko ihan ok oikaista pikareittiä. Kun ei jaksa selittää kauniisti ja ymmärrettävästi, voiko käyttää pikalausetta tehokkaan voimallisesti: "Pue nyt!". Käytönnön vinkkejä siihen, miten arjen saa pyörimään mahdollisimman kivuttomasti ruokineen, siivouksineen, aikatauluineen on paljon. Ei tarvitse siivota eikä oikeastaan ruokaakaan laittaa, se on hyväksyttävää koska äiti on väsynyt ja pitää olla läsnä lapsille, mikäli olen oikein ymmärtänyt. Mutta vuorovaikutuksessa oikotiet vievät harvoin helpommille vesille. Niissä lienee ihan hyvä tuntea välillä syyllisyyttä ja muistaa palata ohitustieltä taas sinne leppoisempien askelien polulle. 

sunnuntai 10. syyskuuta 2017

Lapsen median käyttö

Esikoinen on nyt kutakuinkin päivälleen kolme vuotta ja seitsemän kuukautta. Eilen se sitten tapahtui, se kuuluisa eka kerta. Töissä (kertaviikkoinen äidin oma aika) kollegani esitteli minulle hyviä lasten pelejä tabletilla, mitä voi lasten kanssa käyttää työssä. Huomasin ison koneiston pyörivän pääni sisällä, pitäisikö esitellä tällainen maailma myös lapselleni. Nyt osaisin, tiedän miten sovellus ladataan laitteeseen (ja toivon, että käytän näitä termejä tässä blogitekstissä edes sinnepäin oikein). 

Lapsemme median käyttö on tähän asti ollut selvä rajattu kokonaisuus. Hän katsoo Pikkukakkosen ja siinä se. Jos television äärellä ei olla viideltä, saa hän katsoa Pikkukakkosen ohjelmia tabletilta noin tunnin verran. Arkipäiviimme ei ole kuulunut ruutuaika millään lailla ja automatkatkin on sujuneet erinomaisesti ilman laitetta käsissä. 

Pidän siitä, että esikoisemme on luova ja kekseliäs lapsi. Hän ei ole koskaan valittanut tylsyyttään vaan keksi itselleen puuhaa helposti missä vain. Tarvetta ajantappoon ei siis ole laitteilla ollut. Ymmärrän, että vanhemmat haluavat välillä hengähtää ja saada lapsen pysymään aloillaan, milloin jokin laite saattaa sen mahdollisuuden antaa. Tiedän myös, että monet ohjelmat ja pelit voivat parhaimmillaan olla opettavaisia ja siten ihan hyviä juttuja. Jotenkin vain oma mieli kokee vastustusta noita laitteita kohtaan, enkä halua käyttää niitä omina apukäsinäni. 

Jossakin vaiheessa on kuitenkin astuttava nykypäivään. Lapsi sai siten perjantaina sen ensikosketuksen pelaamiseen tabletilla. Olen erittäin hämmentynyt kahdesta seikasta mitä siitä seurasi. A) hän oppi heti miten homma toimii, B) hän jäi heti koukkuun. Perjantaista lähtien lapsi on kinunnut, että saisi "sitä peliä". Hän on kahden päivän aikana oppinut tekemään kauppaa myös erinomaisin taidoin: "ihan vähän vaan", "mä vielä kaksi kertaa", "yksi minuutti vielä". Aamulla ensimmäinen toive oli, että hän saisi pelata. Olen rehellisesti sanottuna hieman järkyttynyt, miten se voi olla niin kiehtovaa. Vielä jää nähtäväksi onko tämä alkuhuumaa vai onko nyt se aika, kun perheessämme pitää alkaa puhumaan ruutuajasta. Tähän asti ei ole sopimuksia tarvinut tehdä. Hetkellisesti kerkisin jo katumaan, että koko sovellusta latasin ja näytin lapselle, mutta ehkä tämä tästä vielä tasoittuu. Koska medialle on nyt annettu pikkusormi, annoin lapsen myös katsoa sunnuntaiaamun lastenohjelmia. Tämä alkaa selkeästi riistäytymään käsistä. Kuopus onkin sitten ihan oma tarinansa. 

tiistai 29. elokuuta 2017

Oiva kirjapäivä

Astelin eilen lapseni kanssa lähikirjastoon. Lapsi ryntäsi heti junaradan kimppuun ja viihtyikin siinä aina kotiinlähtöön asti, vaikka kuinka yritin houkutella valitsemaan kirjoja kanssani. Itse haltioiduin taas siitä, miten paljon ihania kirjoja on tarjolla. Kirjapino alkoi kasvaa kasvamistaan, matkaan tarttui perinteisiä Puppe ja Minttu-kirjoja, mutta myös pidempään haaveilemani Jamela kirjat  (joita muuten ilokseni myy lähiseudun pieni kustantamo). Miksi haaveissa Jamela? Siksi, että siinä päähenkilö on tummaihoinen ja siksi, että kirjan tarina sijoittuu Afrikkaan. Ohimennen kysäisin kirjastonhoitajalta, tuleeko hänelle muita kirjoja mieleen, missä kirjan henkilöt näyttäisivät Jamelalta (hän saattoi hoksata, että tarkoitin kyllä tyttäriäni). Tuo valtavan avulias ja ihana kirjastonhoitaja ei löytänyt yhtään kirjaa siihen hetkeen noilla toiveilla, mutta lupasi kerätä meille kirjalistaa, mitkä voisivat meitä ilahduttaa. 

Teimme jo lähtöä kirjastosta, kun silmiini osui pieni suloinen kirja, ihan siinä oven suussa. 


Oivan pallo-kirja lähti kanssamme kotiin. Heti samana iltana avasimme tuon houkuttelevan kirjan kannen, sisällä oli oikea aarre. Kuvitus ja tarina saivat minut siinä määrin haltioihin, että tunsin ilon läikehdintää sydämeni sopukoissa. Kirjan päähenkilö Oiva on tummaihoinen lapsi, hänen äitinsä vaaleaihoinen, mutta kirja ei kerro siitä, se vain on niin, ihan niinkuin meilläkin. Tarina kertoo äidin ja Oivan hetkestä, ilmapallosta ja ystävästä, murheista ja lohdusta, avusta ja ratkaisuista. Se on pieni hetki heidän elämää, ihan niinkuin meidänkin. 


Koska kyseinen pieni kirja sai minussa aikaan jotakin isompaa, laitoin kirjan tekijöille kiitokset (ja toivoin salaa, että he tekevät jatkossakin yhtä ihania satukirjoja). Lisättäköön vielä, että minä en ole ainut joka kirjasta pitää, se on nyt luettu pienen neidin toiveesta aika monta kertaa.

sunnuntai 27. elokuuta 2017

Käärme ommellen

Valittelin aamulla, että on aika tylsä päivä kun ei ole mitään ohjelmaa. Ompelukone sattui olemaan esillä ja aloitin tekemään jo pitkään suunnitelmissa ollutta käärmettä tytöille. Kävi klassiset "en malta lopettaa" ja käärme tulikin jo valmiiksi samana iltana. Täytteeksi piti rikkoa yksi tyyny. Kuka nyt malttaisi odottaa kaupoille menemistä. 

Käärme on saanut jo lukuisia halauksia ja pääsi käymään kuvattavana ulkonakin. 



perjantai 25. elokuuta 2017

Perjantai-iltana Pommacin kanssa koneella

On erittäin harvinainen hetki. Istun tietokoneen äärellä, samassa huoneessa ei ole ketään, molemmat lapset nukkuu. Saan näpyttää sormien kyllyydestä tekstiä. Mies on saunaillassa ja itse hämmästelen sitä miten olen saanut molemmat lapset nukkumaan näin kivuttomasti. Unta edeltävät hetket olivat kyllä kohtuu kaoottiset, ne sisältävät mm. palaneen käryä, savua, kulhollisen kaatuneita popcorneja, kakkaa ja lisää kakkaa (ette halua tietää missä). Muistan kuinka kuopuksen synnyttyä mietin, että miten noiden kahden kanssa pääsee edes ulos ovesta jotenkin onnistuneesti, nyt hieman isommatkin kokonaisuudet voivat onnistua ihan suht tyylikkäästi (jos tämäniltaista säätöä ei lasketa).

Kun minulla nyt sitten on tämä upea hetki, jonka voisin käyttää yleviin lauseisiin jostakin syvältä ymmärryksen kaivosta, huomaan että ymmärrykseni ei ole kehittynyt mitenkään huimasti viime viikkoina. 

Minulla on joku hämärä muistikuva, että olen lupaillut kirjoittaa ainakin Ugandan matkasta ja kantamisesta. Siivoamisestakin olen kai luvannut kertoa. Jotenkin yksikään noista aiheista ei tempaa millään tapaa mukaansa juuri nyt. Ugandan matkasta on jo niin kauan, että toivon uuden matkan olevan edessä lähempänä kuin edellisen takana. Kantaminen kannattaa aina! Siis lapsen kantaminen. Ja aika usein kauppakassien, jotta saa ruokaa. Siivoamisesta kirjoitan vielä. Se kirvoittaa mieltäni. 

Mistä sinä haluaisit minun kirjoittavan? Onko jotakin, mikä jäänyt mieleen, mitä olisi kiva saada kuulla lisää tai mistä en ole tajunnut kertoa lainkaan. 

Käsitöitä minun tekisi mieli saada laittaa tänne enemmän, mutta kun on yksi ongelma: en ole tehnyt niitä. Taidan mennä tekemään. 

Rauhallista viikonloppua kaikille! 

maanantai 21. elokuuta 2017

Kun elämän oppi ojaan kaataa


Tieto lisää tuskaa sanovat ja voi kuulkaa, niin lisää. Olen monesti ajatellut etten olisi halunnut oppia kaikkea tätä. Kaikki se tieto, mitä olen joutunut oppimaan rasismista ja ihmisten julmuudesta on meinannut kaataa minut välillä ojaan. Pää surisee niin paljon pieniä langanpätkiä, että meinaa saada yhdestäkään otetta. Punaista lankaa niistä on turha edes yrittää punoa. Maailman tapahtumat ja perheemme kohtaamat rasistiset kommentit kevään mittaa sekä ymmärrys rakenteellisesta rasismista ovat saaneet mieltä ajoittain vähän turhankin synkäksi ja olen uinut ajatuksineni ja pelkoineni välillä hieman syvemmällä. Onneksi humpsahdukset syvyyksiin on hetkellisiä ja perusarjen ilonpilkahdukset nostavat nopeasti pinnalle. Normaalin arjen perään näyttäisi nytkin perjantain tapahtumien jälkeen moni huudella. 


Ohjeita siihen, miten tunnistaa rasismi löytyy melko hyvin. On myös vinkkejä miten lisätä suvaitsevaisuutta, miten kasvattaa lapsesta avarakatseinen. On ohjeita mitä voi tehdä tilanteessa, jossa huomaa että joku kohtaa rasismia. Mutta ohjeita siihen, mitä tehdä niille ahdistuksen ja pelon tunteille, mitä läheistensä vuoksi kokee, en ole löytänyt. Miten ylipäätään sietää pahuutta. Kaikki vinkkivitoset siis kehiin kiitos. Kaikki terrorismin ehkäisyyn ja torjuntaan liittyvät asiat menevät jo niin pitkälle oman ymmärrykseni ja maailman järjestyksen yli, että pääni ei kestä edes ajatella asiaa. 

Älä anna pelolle valtaa. 
Rakkaus on suurin voima. 

Tuon kaltaisia lauseita olen hokenut itselleni ja koittanut pysyä tolkuissani kaikkien pohdintojeni äärellä. En ole edelleenkään kovin selkeää selviytymiskaavaa itselleni tunteissani saanut luotua, mutta huomaan kuitenkin jo kirjoittavani kokonaisia lauseita asiasta eli ehkä jotakin on työstynyt. 

Vaikka maailmassa on pahuutta ja jokaisen elämässä synkempiäkin hetkiä, minä uskon että suurin osa ihmisistä toivoo toisilleen hyvää. 

Rauhan ja rakkauden tunteita kaikkiin sydämiin. 

Joku näkee sotkun, mutta varmasti myös rakkautta!

sunnuntai 6. elokuuta 2017

Yksivuotias

Tällä viikolla sain taas sydämeni läikkymään liikutuksesta, miettiessäni kuopuksemme vuotta. Hänen maailmaan tulo ja ensimmäiset viikot olivat sekaisin huolta ja onnea. Huolta mahtui vuoteen, mutta myös valtava määrä hymyisiä hetkiä. Valoisuudellaan ja ilollaan hän on hurmannut meidät vuoden jokaisena päivänä.

Miten paljon tuo lapsi onkaan kasvattanut meitä vanhempina. Kahden lapsen äitinä jaksan hämmästellä, miten samasta, mutta silti niin eri kohdasta puuta nuo kaksi ovatkaan veistetty, ihania ja niin rakkaita molemmat. 


Meidän yksivuotias luo iloa ympärilleen ja hurmaa huomaamatta kaikki. Hän kulkee kuin karhu, murisee kuin leijona ja tanssii paremmin kuin äitinsä. Potta on ihan tuttu paikka ja ruokailut menee omilla käsillä, lusikka on ihan out. Tällä viikolla on opittu seisomaan, mutta se on vielä niin jännää, että jos joku sanoo "hienoa, vau", alkaa jo vähän huippaamaan. Kaikista kivointa olisi kun voisi olla, noh, oikeastaan kokoajan ja aina äidin kanssa. 


Kun eilen juhlistettiin tuota meidän ihanaa yksivuotiasta, olin niin kovin onnellinen. Hänen kummeista, lähisukulaisista, ystävistä. Tämä on turvaverkko, josta voin olla lasteni elämässä kiitollinen. 


maanantai 17. heinäkuuta 2017

Heinäkuussa sanon kerran hei

Hei! 

Heinäkuu on ollut kesäinen ja sopivan leppoisan touhukas. Hieman tosin tuntuu hullulle, että kalenterin seuraavaan kahteen viikkoon ei ole kirjattu mitään muuta kuin kahtena päivänä 'työ'. Työn aloitus vaatisi ihan oman kirjotuksen, koska on koko tarinanaan ihan huikea, mutta koska aikani on rajallinen, kerron siitä joskus toiste. Tai ehkä kerron, jos vielä muistan että piti kertoa. Kesällä on luvallista unohtaa yli puolet, normaalin puolen sijaan, asioista. 

Pienin heräsi, suurin kaipaa apua pihatöissä. Sanon moi, kuullaan taas pian! 

Nauttikaa siitä mitä kesä meille antaa. 






 

torstai 29. kesäkuuta 2017

Mistä on kesä tehty?

Kesä on tehty päivistä, jotka alkavat myöhään, aamukahveja saatetaan juoda vielä puoli yksitoista. Kesällä voi avata oven ja olla ikäänkuin ulkona ja sisällä yhtäaikaa. Omaa pihaa on hehkutettu paljon, mutta voisi jatkaa vielä hehkuttamista, ihan mahtavaahan se on, että ovesta pääsee pihalle. Kesällä illat venyy yhtä myöhään kuin aamut.

Huomenna jää mies myös lomalle ja voimme valua kaikki tähän ihanaan aikatauluttomaan rytmiin joksikin aikaa. Ensitöiksemme alamme laittaa pihaasuunnitelmia toteen. Retkisuunnitelmia alkaa myös olla jo kivannäköinen lista.

Kaikille lukijoille toivon paljon paljain jaloin kävelyä, mansikoita, Brita-kakkua, herneitä, kukkaloistoa, ystävien kanssa naurua, raparperipiirakkaa, savustettua kalaa, mökkirantaa, saippuakuplia, keinuissa keinumista, maaseudulla ajelua, sateenkaaria ja makoisia unia. Niistä kaikista on meidän perhe jo saanut nauttia, jatkamme samaan malliin. 


maanantai 12. kesäkuuta 2017

Prinsessojen tyyliopas

Olen aiemmin kertonut, miten kotiimme saapui pinkki. Pinkki ei saapunut yksin, vaan ylhäisen arvonimen kanssa: PRINSESSA. Meillä asuu nykyään aito prinsessa. Kun olen kysynyt onko äitikin prinsessa, on vastaus tiukka "EI, Sä olet vaan sä."

Prinsessa rakastaa kaikkea kimaltavaa ja kaikkea vaaleanpunaista. Joskus kuitenkin myös keltainen käy. Mikäli asussa on helmaa ja röyhelöä, perhosia tai rusetteja, kelpaa muutkin värit. Vihreä merenneitoasu päällä käytiin kahvilassa viikonloppuna ja neito oli onnellinen. Prinsessan asuun kuuluu usein käsilaukku, jonka sisälle kerätään kaikenlaisia aarteita niin paljon kuin laukku vetää sisäänsä. Sydämen muotoisen laukun kyljessä koreilee Ryhmä Haun koirat (se ensimmäinen ostos mikä puhkaisi tuon kuuluisan kaupallisuuskuplamme). Hiukset viimeistellään pinneillä, mieluiten useammalla ja mieluiten itse laitettuna. Pampuloita myös mielummin enemmän kuin vähemmän. More is more, tiedättehän.

Eilen prinsessalle tarjottiin t-paitaa, kuului terävä vastine "Prinsessat eivät käytä t-paitaa". Saapui sateinen aamu ja mekon vieressä odottivat legginsit pukijaansa. Kuului jälleen tiukka "Prinsessat eivät käytä legginsejä!". Huokaus. Selitykset siitä, miten sataa ja on kylmä eivät kelvanneet, eikä se että äiti tietäisi tästä asiasta oikeastaan yhtään mitään. Hätäpäissäni lupasin kysyä oikeilta prinsessoilta asiaa ja koitin siirtää huomion aamupalaan. Lapsi oli sinnikäs ja vaati soittamaan. Mietittiin sitten yhdessä tunnetaanko yhtään oikeaa prinsessaa. Mikä ilo ja onni, ystävän viisivuotias, suuri ihailun kohde, on lapsen mielestä ihan oikea prinsessa, juuri se ketä tähän hätään tarvittiin. Pikasoitto prinsessojen auttavaan puhelimeen. Ja arvatkaas mitä: prinsessat toden totta käyttävät leggareita! Päästiin tästäkin vaatekriisistä. 

Olen luopunut ajatuksesta, että voisin määrätä mitä lapseni pistää päällensä. Tällä hetkellä katu-uskottavasti puettu tyyli-lyyli-tyyli on yhtä kaukana kuin tuoreet mangot. Yhdessä teemme valintoja sen mukaan lähinnä, minkälainen sää on ulkona, muutoin annan lapsen päättää mitä päällensä kaapista laittaa. Aamuissa on huomattavasti vähemmän kiukkua, prinsessa on erittäin onnellinen helmoissaan ja pinkeissä perhosissaan, RyhmäHau-laukussaan ja lippiksessään. Ja mikä tärkeintä, valtakunnassa kaikki hyvin.


lauantai 3. kesäkuuta 2017

Patalappuja ja juhlantunnelmaa

Pääsen vihdoin käyttämään tunnistetta 'omin käsin tehty'. Onhan tämä kyllä kohtuullisen noloa, että ensimmäinen käsityö moniin aikoihin on niinkin mahtava suoritus kuin patalappu. Hieman saumat kieroilee, mutta älkää suurentako kuvaa ja antakaa vaan kannustavaa palautetta, vaikka kuten Ugandassa sanottaisiin "you will learn". 




Kaksi patalappua matkaa tänään huikean nuoren miehen ylioppilaslahjana Helsinkiin. Älkää huolestuko, nuo on lähinnä bonusosa lahjaa, kummipoikani saa myös alkukeittiösetin (uskallan olettaa että hänellä on parhaillaan parempaa puuhaa kuin lukea blogiani). Alkaa jo vähän tuntua siltä, että jonain päivänä hänkin muuttaa pois kotoa, mikä sen tarpeellisempaa kuin esimerkiksi kattila. Tämän tädin liikutuksen tunteet ovat hieman pinnassa jo pelkästä ajatuksesta, että pääsen halaamaan tuota lakkipäätä ihan pian. Tuntuu myös mahtavalta päästä juhlimaan koko perheen voimin, nyt meillä on kaksi söpöystä matkassamme sukujuhliin. 


Onnellista päivää kaikille! Erityisesti niille, joiden kanssa nostetaan tänään malja.

lauantai 27. toukokuuta 2017

Kahdeksan kysymystä monikulttuuriselle perheelle

Olen käynyt toisaalla tässä laajassa sosiaalisen median kentässä keskustelua siitä, millaisia kysymyksiä monikulttuurinen perhe kohtaa usein. Sen verta mehevä aihe ja kutkutti monen monikulttuurisen perheen edustajaa siinä määrin, että päätin kirjoittaa tännekin. Ne, jotka saavat näitä kysymyksiä, tietävät ilman selitystä mistä puhun. Ne, jotka nyt ihmettelevät, että mistä ihmeen kysymyksistä tuo puhuu, niin kerron. Ne on niitä kysymyksiä, joita saat välittömästi kun toiselle selviää, että olet naimisissa ulkomaalaistaustaisen kanssa. Kysymykset jossakin määrin huvittavat, jossakin määrin ärsyttävät. Tiedättekö, kun vastaa samoihin kysymyksiin jos kuinka monennetta kertaa ja toivoo vaan sisällään, että joku kysyisi joskus jotakin muuta ensi kertaa kohdatessa. Valaistakseni asiaa hieman enemmän, päätin tehdä listan niistä kysymyksistä, joita olemme kuulleet erittäin usein, toistan ERITTÄIN usein. Lähes poikkeuksetta kysymykset menevät myös samassa järjestyksessä. 

1. Mistä maasta miehesi on kotoisin?
2. Miten te tapasitte?
3. Kuinka kauan miehesi on ollut Suomessa?
4. Puhuuko miehesi Suomea?
5. Mitä hän tykkää Suomesta? / Miten hän on viihtynyt Suomessa?
6. Mitä kieltä teillä puhutaan kotona? / Mitä kieltä lapset puhuvat? (Tässä kohden kuulee usein ihastelua)
7. Syödäänkö teillä afrikkalaista ruokaa? 
8. Onko miehesi kristitty?

Mitäpä noita listaamaan, normaaleja kysymyksiä, sanoisi moni, eikös. Onhan ne. Ihan asiallisiapa vielä. Olen kiltisti niihin aina vastannut, joskus laajemmin, joskus lyhyesti. Se miksi nostan tämän aiheen esille ei ole se, että tässä oli jostakin maailmanlopun ongelmasta kyse, vaan siitä, että välillä väsyttää olla aina "se erilainen perhe". Se perhe, jonka asiat ikäänkuin kuuluvat kaikille. Vai onko kaikkien kohdalla ok kysyä ensimmäisellä tapaamisella, missä tapasit kumppanisi tai mitä ruokaa teillä kotona syödään. Toisaalta kyllä juu. On niitä henkilöitä, joiden kanssa heti ensikohtaamisella tuntuu, että voi jakaa paljonkin. Mutta on myös niitä hetkiä, kun ei haluaisi jakaa. Silloin minusta tuntuu etten saa pitää yksityisyyttäni, vaikka haluaisin. Vastaan pankkivirkailijalle tapaamisestamme mieheni kanssa ja "oooh, onpa hienoa"-ihasteluihin sanon, että juu niin on, vaikka sisälläni ajattelen, että tämä on ihan tavallista ja normaalia, me ollaan ihan niinku muutkin perheet. Itseäni tässä hämmentää usein se, että minä vastaan mieheeni liittyviin kysymyksiin paikassa, jossa olin valmistautunut vastaamaan johonkin ihan muuhun. 

Vaikka tekstistä voi saada kuvan, että täällä tämä valivalipiippi-rouva marmattaa lauantai-iltansa ratoksi, niin oikeasti minua hymyilyttää, kun tätä kirjoitan. Olen enimmäkseen kyllä erittäin iloinen, kun joku osoittaa aitoa kiinnostusta perhettämme kohtaan, aidon kiinnostuksen erottaa kyllä kohtuu helposti pelkästä puhtaasta uteliasuudesta. Jos nyt jotakin vinkkivitosen tynkää haluan tähän ujuttaa, niin mikäli et ole uuden tuttavasi kanssa valmis itse kertomaan kumppanistasi, älä kysy myöskään minulta, minäkään en ehkä ole.

Annan loppuun vielä kahdeksan kohdan listan siitä, mihin kysymyksiin tykkään vastata kelle tahansa, ihan heti ensikohtaamisella (keskustelun edetessä luontevan soljuvasti, kuten tämä teksti HAHAHA): 

1. Mikä sinun nimesi on?
2. Mistä sinä pidät?
3. Voinko olla avuksi?
4. Mistä olet saanut noin kauniit korvikset?
5. Haluaisitko olla minun ystävä?
6. Mikä saa sinut hymyilemään?
7. Onko kaikki hyvin?
8. Eikö olekin kaunis päivä? 

Ihanaa loppuviikonloppua kaikille. 

P.S. Pidän puutarhalla käymisestä. 


 

torstai 25. toukokuuta 2017

Asenne

Olin eilen viettämässä iltaa ystäväni kanssa. Kyllä, ihan kahdestaan. Tiemme vei kuuntelemaan, ja hieman osallistumaankin, live talk-show-iltaan nimeltä Ilta Lauran kanssa. Illan teemana oli asenne, vahvasti ja väkevästi, Lahessa kun ollaan. 

Toinen toistaan menestyksekkäämpiä miehiä jutteli Lauran kanssa siitä, miten heidän asenne on ollut merkittävässä roolissa saavutusten ja elämän keskiössä. Eipä tuota kiistäminen, vakuuttavaa. 

Ilta etenee ja huomaan pohtivani onko minulla asenne niin sanotusti kohdillaan. Onko minulla jotain sisäistä paloa, jota kohti kuljen asenne vahvana, ei murra tuota asennetta kivikot ei kalliot. Hieman jo hiostaa, olenko minä asennevammainen, missä minun unelmat on, missä saavutukset. Missä intohimo ja tavoitteet. 

Kun sitten yksi noista raavaista tatuoiduista miehistä kertoo, kuinka hän kävi pohjalla tajuttuaan, että lapset kasvaa eikä hän ole ollut läsnä, tapahtui sydämessä muljahdus. Minä elän unelmaani nyt. Sitä mitä tavoittelin monta vuotta. Haaveilin ja unelmoin perheestä. Minulla on se nyt. Elän sitä nyt. Elämäni pyörii tällä hetlellä vahvasti perheeni ympärillä, vaan niin saakin olla. Uudet unelmat ja tavoitteet tulevat myöhemmin.

Asenne on paljon muutakin. Miten suhtaudun asioihin? Miten vastoinkäymisiin? Siinä on opeteltavaa, myönnetään. Mutta voiko asenteen valita? Pitääkö se opetella? Mistä aloitan? Jos asian haluaa yksinkertaistaa on asenne yksinkertaisesti valitsemista myönteisen ja kielteisen suhtautumisen väliltä. Taidamme olla jälleen sen puoliksi tyhjän  täynnä olevan lasin äärellä. 

Illan aikana jokainen kirjoitti pikkuruiseen lappuun mitä haluaisi kuulla tuntemattomalta ihmiseltä. Illan päätteeksi kukin vuorollaan poimi lapun tehtäväksi seuraavalle viikolle. Jaan lappuni nyt teidän kanssa, ehkä joku muukin voi ottaa sen tehtäväkseen. 

P.S. Omaan lappuun kirjoitin "Sinulla on ihana perhe."