torstai 20. huhtikuuta 2017

Kaksi lasta, parempi äiti, eiku miten se meni

"Kyllä sä sitten tiedät, kun sulla on kaksi!"
"Ei toi vielä mitään, mutta odota kun niitä on kaksi!"
"Kyllä yhden lapsen kanssa on vielä niin helppoa, mutta sitten sen vasta ymmärtää kun niitä on kaksi."
"Kahden kanssa kokoajan joku vaatii jotain."
"Kahden kanssa ei ole enää aikaa tehdä yhtään mitään." 

Tuollaisia lauseita kantautui korvieni kautta päähäni, kun meillä vielä oli yksi lapsi. Ajattelin silloin joskus esikoisen vauvavuonna, että jos kahden kanssa vasta jotain tietää rankkuudesta, niin en ehkä sinne kahden maailmaan edes halua. Ensimmäinen vauvavuosi oli sellanen hevisetti, että oksat pois ja meinas runkokin kaatua, en halunnut ottaa mitään suuria rankkuusriskejä. 

KAKSI.
En tiedä mitään sitä ennen.
Ei voi olla kunnon äiti, jos ei ole KAKSI lasta (tai superäiti jos niitä on vielä enemmän).

Tuli sitten se toinen.

Nyt kahdeksan kuukautta sen kuuluisan kakkosen syntymän jälkeen voin erittäin rehellisesti sanoa, että ei, en ole yhtään sen autuaamman viisaampi tai parempi äiti. Kyllä se meillä meni just tasan niin, että se ensimmäinen vauvavuosi kaikkineen nyt vaan oli aika, ööö, mikä sana olis korrekti käyttää, no sanoisin haastava, että tämä kahden lapsen vanhempana olo ei ole meitä haastanut samalla tavalla lainkaan. Kumoamme siis täysin tuon väitteen, että yhden lapsen kanssa on vielä helppoa ja kahden sitten jotenkin haastavampaa. Yksi voi opettaa enemmän kuin kaksi. Kaksi voi olla helpompaa kuin yksi. Siksi, että kaikki on kokonaisuuksien summia.

Ensimmäinen lapsi teki minusta äidin. Kohdallani äidiksi tuleminen oli melkoinen prosessi monin eri tuntein ja haastavan vauvan kera. Ensimmäisen lapsen kohdalla olin sanalla sanoen väsynyt. En sillä tavalla väsynyt, että pari kuppia kahvia olisi auttanut, vaan ihan oikein todella väsynyt.

En väitä, että elämä kahden kanssa on helppoa. Kyllä tässä haasteita riittää, mutta koen että minulla on keinoja ja voimia aivan eri tavalla. Koen myös, että elämäni on hyvää juuri tässä ja nyt. Tunnen suurta onnea lasteni sisaruudesta ja olen samalla jotenkin hämmentynyt, että elän nyt sitä arkea mistä olen haaveillut pitkään, ihan tavallista lapsiperheen arkea kahden lapsen kanssa.

Kuva Niilin rannalta keväällä 2016 (haluaisittekohan ehkä lisää Ugandan muistoja ..?)

2 kommenttia:

  1. Tuo oli hyvin sanottu, että kaikki on kokonaisuuksien summa. Niin se juuri on. Ja että halutaanko kuulla lisää Ugandan muistoja? No todellakin! :)

    MB

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kokonaisuuksia, kokonaisuuksia :).

      Uganda-kuvia ja muistoja on roppakaupalla, taidanpa alkaa tekemään koostetta. :)

      Poista

Kiitos kommentistasi! :)