Meidän monikulttuuristen perheiden blogeissa tuntuu olevan tiettyjä aiheita, joita harvemmin nostetaan esille. Yhden niistä, rahan, otti Lotta blogissaan taannoin esille. Rahaan liittyen ei ole osunut silmiin, että kukaan olisi koskaan kovin avaavasti kirjoittanut Kelan etuuksista tai työnhausta. Jos Kelan-etuuksista puhuisi, antaisi ikään kuin itsensä alttarille: "kyllä me ollaan just niitä maahanmuttajia, jotka ottaa kuule just SUN verorahoja". Jos taas kertoo, että maahanmuuttaja on töissä, vie hän juuri SINUN työpaikkasi. Mikään ei ole hyvä. Ei työtön eikä työllinen maahanmuuttaja. Mutta ahkera pitää olla ja kiitollinen, nöyrä ja hyväntuulinen.
Tuotan ehkä pettymyksen, koska aloituksesta huolimatta, en aio minäkään noista aiheista tuon enempää kirjoittaa. Sen sijaan kirjoitan rasismin kohtaamisesta, niin tai oikeammin kohtaamattomuudesta.
Sana monikulttuurisuus tai maahanmuuttaja tuo hyvin nopeasti mieleen ajatuksen rasismista. Se on ikäänkuin fakta, jota jokainen joutuu kohtaamaan. Pelkäsin sitä isoa mörköä nimeltä Rasismi kuin hullu puuroa (eikös tällainen sanonta ole oikeasti olemassa?) ennen kuin mieheni saapui maahan. Olin jotenkin ihan varma, että sitä tapahtuu välittömästi ja oikeastaan ainut mitä voimme tehdä, on valmistautua. Niinpä ensimmäiselle yhteiselle Citymarket-reissullemme lähdin viisi senttiä normaalia pidempänä: "Antaa tulla vaan, mä en pelkää teitä!". Miestäni nauratti tosi paljon: "Hei kato, vieläkään ei ole tapahtunut mitään ollaan vieläkin hengissä". Sittemmin perhemarketissa käymisestä on tullut arkea enkä edes huomaa, katsotaanko meitä vai ei.
Lukiessa erilaisia medioita voi saada nopeasti kuvan, että Suomi on julmetun rasistinen maa. Palauttelin juuri mieleeni Umayyh Abu-Hannahin Suomi-kritiikkiä ja maastamuuttoa. Tilastoja ja tekstejä kahlatessa sitä kysyy voiko täällä elää onnellinen monikulttuurinen perhe? Voiko täällä missään muotoa kasvattaa lasta ilman, että altistaa hänet tuhansille kamalille kokemuksille?
Nyt kerron uutisen: Me emme ole kohdanneet kertaakaan rasismia!
Muistan kuinka ennen mieheni tänne tuloa, otin epätoivoissani ja peloissani yhteyttä ystävääni, jonka mies on Afrikasta. Halusin tietää, voiko täällä selvitä mitenkään. Heillä on kolme lasta ja yhteistä eloa takana kohta kymmenen vuotta. Kun hän rauhallisesti sanoi, että he ovat kohdanneet rasismia kerran, olin aivan varma että hän valehtelee. Kerran? Sekin yöaikaan baarin jälkeen, jolloin riskit ovat kenellä tahansa suuremmat.
Ystäväpiiriimme kuuluu muitakin monikulttuurisia perheitä, joilla ei rasistisia kokemuksia ole. Kuuluu myös niitä, joilla on, enkä tekstilläni missään tapauksessa halua väheksyä sitä mitä oikeasti tapahtuu. Suomessa ON rasismia. Yksikin yksittäinen tapaus on väärin ja haavoittavaa. Kenenkään ei kuuluisi koskaan, eikä missään tilanteessa kokea rasismia.
Tuntuu ikäänkuin luvattomalta myöntää, ettemme ole kohdanneet rasismia (käytän muotoa me, koska mieheeni tai lapseeni kohdistunut rasismi tuntuisi varmasti suoralta iskulta sydämeen). Olemmeko jotenkin erityisen onnekkaita? Onko se vain ajan kysymys milloin meillekin tapahtuu jotakin? Ei kai tämä, että kirjoitan tästä, ole huono asia?
Vai voisiko olla mahdollista, että kaikki meneekin ihan hyvin eikä tarvitse pelätä?
Ystäväpiiriimme kuuluu muitakin monikulttuurisia perheitä, joilla ei rasistisia kokemuksia ole. Kuuluu myös niitä, joilla on, enkä tekstilläni missään tapauksessa halua väheksyä sitä mitä oikeasti tapahtuu. Suomessa ON rasismia. Yksikin yksittäinen tapaus on väärin ja haavoittavaa. Kenenkään ei kuuluisi koskaan, eikä missään tilanteessa kokea rasismia.
Tuntuu ikäänkuin luvattomalta myöntää, ettemme ole kohdanneet rasismia (käytän muotoa me, koska mieheeni tai lapseeni kohdistunut rasismi tuntuisi varmasti suoralta iskulta sydämeen). Olemmeko jotenkin erityisen onnekkaita? Onko se vain ajan kysymys milloin meillekin tapahtuu jotakin? Ei kai tämä, että kirjoitan tästä, ole huono asia?
Vai voisiko olla mahdollista, että kaikki meneekin ihan hyvin eikä tarvitse pelätä?
Olen pohtinut tuota esille tuomaasi etuus-asiaa ja siitä kirjoittamista paljon - ehkä joku kerta joku meistä uskaltaa kirjoittaa siitäkin enemmän. Tai Lottahan uskalsi jo aloittaa, mutta me muutkin.
VastaaPoistaMutta niin. Rasismia. Minä pelkäsin ja pelkään edelleen sitä. Se on ajatuksissa, vaikkei mitään konkreettista ole tapahtunutkaan. Kerran on tainnut joku humalainen jupista jotain bussipysäkillä meitä katsoen, mutta en ole varma mitä hän jupisi - saattoi vain ihaillakin ;) Mutta jotenkin on päässä sellainen ajatus, että rasismia Suomessa paljon on - ja ilmeisesti onkin - ja sen vuoksi sitä pelkää. Ehkä se alkaa kuitenkin jo väistymään tai kohdistuu nykyään enemmän arabitaustaisiin kuin tummaihoisiin - onko näin? Kuitenkin se pelottaa ja odotan tavallaan sitä päivää, kun rasismia kohtaan. Olen myös huomannut, että matkailumielessä minua pelottaa rasismi ja mietin paljon sitä, millaista suhtautumista tietyssä kohteessa esimerkiksi saa.
Katsotaan ken tarttuu raha-asioihin enemmänkin :) .
PoistaOnhan tuo sellainen ihan realistinenkin pelko, siis rasismin pelko. Meillä mies sanoo aina ettei pelkää. Hänellä on jotenkin niin sellainen rauhallinen vahva luonne, että elämä otetaan kuten se tulee, eikä etukäteen pelkäämällä. Olen jutellut tästä myös monien äitien kanssa ja jokainen äiti, kenen kanssa olen puhunut (rippumatta onko monikulttuurinen tai ei) pelkää lapsensa pärjäämistä jollakin tavalla, yleensä koulumaailmaan liittyen. uorisobarometin mukaan 85% nuorista oli kokenut syrjintää, viimeiden vuoden aikana Maahanmuuttajataustaisella riski on suurempi, mutta hurjia lukuja ihan kenelle tahansa. Vanhempien huoli ei ole tuulesta temmattu. http://www.hs.fi/paivanlehti/kotimaa/Maahanmuuttajat+kokevat+muita+enemm%C3%A4n+syrjint%C3%A4%C3%A4/a1425623980660
En osaa sanoa keihin rasismi eniten kohdistuu, mutta jutellessani eri maahanmuuttajien kanssa, moni on todennut, että naiset kohtaavat enemmän rasismia. En tiedä pitääkö tämä tilastollisesti paikkaansa, mutta ystävämme, afrikkalainen nainen, on tässä samaisessa kaupungissa kohdannut sitä toisin kuin mieheni. Tämä sama nainen myös totesi, että liikkuessaan suomalaisen miehensä kanssa, ei ole koskaan tapahtunut mitään.
Onko sinulla jotkut tietyt matkailumaat mielessä, joita olet pohtinut?
Kiitos kiitos molemmille kannustuksesta!
PoistaVasta jälkikäteen tajusin, mitä negatiivisia seuraamuksia moisella tekstillä voisi olla. Onneksi kuitenkin kirjoitin ja toivottavasti rohkenen kirjoittaa jatkossakin. Myös te!
Todellakin. Kannustetaan yhdessä toisiamme :).
PoistaNonnih tosiaan, kylläpäs sattui. ;) Minä otan puolisoni etuudet veronpalautuksina, kun kyllähän tässä on jo joltiseltaan euroja itsekin tälle maalle on tienannut. Muutama ystävä on myös korvamerkinnyt veronsa samaan tarkoitukseen, joten loppu Suomen kansa voi olla huoleti, ei ole heidän pussistaan. ;) Etenkin, kun tähän mennessä ei olla penniäkään vielä saatu. ;) Mutta vakavasti ottaen, samaa ristiriitaa olen itsekin päivitellyt, olipa sitten työssä tai saipa sitten jotain tukea, niin mitenkään ei ole hyvä. Ja ah ne yleistykset. Kyllähän niiden mukaan tuon vieressä lekottelevan tyypin pitäisi olla melkoinen kultakaivos. :D
VastaaPoistaJa sinä puolestaan kirjoitat aiheesta, mikä aina välillä mietityttää kovasti. Etenkin, jos Luoja lapsukaisia suo. Että mitenkä (ainakin henkiset) nyrkit pystyssä sitä sitten kulkeekaan. Kirjoituksesi luo toivoa, kiitos siitä! :) Toistaiseksi ei olla mekään varsinaiseen rasismiin törmätty. Mieheni mielestä suomalaiset ovat huomattavasti ystävällisempiä kuin ihmiset Pohjois-Kyproksella, jossa rasismi ja töykeä käytös oli yleistä. Hän on siis (surullista kyllä) jo vähän tottunut siihen, ja lakonisesti totesi aina välillä Pohjois-Kyproksella, että ihon väristä johtuu, esim. kun palvelua ei saatu. Yliopistossakin paikalliset opiskelijat istuivat eri puolelle luokkaa kuin afrikkalaiset. Myös minun ensimmäinen visiitti Lefkessä pikkuiseen lähikauppaan oli ikimuistoinen; kaupan täti seurasi kädet puuskassa joka hyllyn väliin - ja olin liikenteessä yksin, ilman mustaa miestä. :D
Liikuttiin samoilla taajuuksilla. :D
PoistaKiitos ajatuksistasi, olipa virkistävää myös kuulla hurtin huumorin kanssa näistä raha-asioista, ne tuppaa olemaan usein niin vakavasävytteisiä ja tilastoihin pohjaavia.
MInusta toivoa tarvitaan enemmän kuin niitä lamaannuttavia tarinoita rasismista. Ymmärrän toki senkin, että epäkohdista ei pidä vaieta ja niistä pitää puhua, mutta jotenkin pitää muistaa myös, että asiast eivät ole pelkästään niin. Ei kaikki ole pelkkää kauheutta. Minun maailmassa hyvä voittaa.
Voisiko olla, että sitä ikäänkuin "pääsee helpommalla", kun ei lähde taistelemaan, vaan hyväksyy, että tällaista tämä palvelu täällä on. Aina ei ole voimavaroja lähteä taistelemaan oikeiksistaan. Se on helpompaa yhdessä. :D
Eilisessä Aamulehdessä oli mielipidekirjoitus "Maahanmuuttajan ajatuksia rasismin vastaisesta viikosta".
PoistaMielipiteessä Saynur Soramies kirjoittaa mm. asuneensa myös Saksassa ja Turkissa, eikä hän ”ole tavannut niin ennakkoluulottomia ja tasa-arvoisia ihmisiä kuin Suomessa”.
Muitakin hyvä pointteja hän esittää! Lisää blogini puolella:
http://www.kultarannikonkulkija.blogspot.fi/2015/03/maahanmuuttajan-ajatuksia-rasismin.html
Iliman huumoria ei kestä. Etenkään niitä nettikeskusteluja, parempi pistää nauruksi, vaikka välillä vihastuttaakin. Ja samaa mieltä olen - ilon kautta ja hyvään uskoen. Ja välillä on parempi vain antaa olla, etenkin jos taistelusta ei ole mitään apua. Mutta kummasti se sisu aina välillä kuhahtaa pintaan. ;)
PoistaLotta tulen vierailulle aiheen äärelle tuota pikaa :).
PoistaProuva Oo, yritetään nauraa aina sisukkaasti! Ja välillä puhistaan. :D
Kymmenen vuoden aikana voi yhdellä kädellä laskea kerrat kun ystäväporukkani (afrikkalaiset) kohdannut täällä kotikaupungissa raaempaa rasismia kuin vain n-sanan heittoa. Tarkoitan sellaista raakaa ja väkivaltaista. Pk seudulta kuulee tapauksia melkein viikoittain.. :(
VastaaPoistaKiva kun kommentoit, itse asiassa mietin teitä, että mitenhän siellä on mennyt tämän asian suhteen. Hki on muistaakseen joo ihan tilastojen mukaan rasistisin kaupunki, lienee ihmismäärällä se vaikutus. Meillä tosin asuu pk-seudulla afrikka-suomi-perheitä, mutta heidän kertomansa ei poikkea niin, että olisivat kokeneet jotenkin huomattavasti enemmän rasismia siellä.
PoistaVoi miten ihanan toivorikas postaus! Olen lukenut Ruskeat Tytöt blogia jo pitkään, vaikka joka päivä ihan pelkään, mitä siellä taas lukee ja suuri suru ja toivottomuus sitä lukiessa aina mielen valtaa.
VastaaPoistaToivoa on aina.
PoistaSitä ihan samaa blogia lukiessa minulla heräsi näitä aatoksia .. En tiedä onko silmien sulkeminenkaan tietty aina hyvä ratkaisu, mutta tieten tahtoen en halua hakeutua jatkuvasti negatiivisten tarinoiden äärelle, ne saa mielen melko matalaksi ajoittain. Ja haluan uskoa, että vaikka silmät olisikin ihan apposen auki, silti hyvää on paljon, mistä kertoa. :)