Kuperkeikan odottelua

Joulu oli ihana, autuas ja riemuisa.

Vuosi vaihtuu tuossa tuokiossa.

Työpäiviä on jäljellä kuusi. Ja kun päiviä täynnä juurikin se kuusi, poistuu myös kotoamme kuusi (olipas nolon ontuva sanaleikki ja pakko silti julkaista).

Tammikuu tuo usein tulleessaan hetkellinen lamaannuksen. Mitäs sitä nyt sitten tehdään? Juhlat on juhlittu, herkkujen rippeet jäljellä ja vatsa jo ihan liian pullollaan. Kesää odotellessa? Olen aina ollut sitä mieltä, että ihmisten pitäisi ehdottomasti järjestää jotakin mukavaa tammi-helmikuulle, jotta joulusta eteenpäin meneminen olisi suotuisasti hymyävää. Tänä vuonna matkustin Ugandaan ja kihlauduimme helmikuussa.

Tulevana(kaan) vuonna meidän perheessä ei lamaannuta. Olen alkanut pikkuhiljaa heräämään siihen todellisuuteen, että Raparperi ei jää ikuisiksi ajoiksi vatsaani. Itse asiassa hetki, kun kohtaamme, on lähempänä kuin pystyn ymmärtämään. M. kertoi olevansa erittäin valmis. Minä totesin haluavani olla vielä raskaana.

- What if I fail?

- Fail?

- To be a mom.  

Raskaana oleminen on melkoinen elämys. Viimeisten kuukausien aikana olen tuntenut noin kaksisataamiljoonaa kertaa liikutusta, herkistymistä, kiukustumista, pakahduttavaa onnea, iloa, huolissaan oloa, paniikkia, pelkoa, ylpeyttä ja monia muita tunteita, joita en osaa edes nimetä. Olen tosi kiitollinen siitä, että vointini on ollut melkoisen hyvä koko raskauden. Tosin pakko myöntää, että nyt viimeisiä päiviä töihin kävelleenä, annan aina pienen henkisen sankaruusmitalin itselleni perille päästyäni.

Toki pieniä mutkia matkassa on ollut, mutta jos olen mitään ymmärtänyt närästykset, selkäkivut, tulehdukset sun muut pikkujekut kuuluvat asiaan. M.:n Ugandassa olo 3kk ei ollut henkisesti myöskään helpoin rupeama. Raskausdiabetes harmittaa edelleen ajoittain suurestikin, vaikka se on kutakuinkin hallussa pysynyt. Ammattilaisten ohjeistukset diabeteksen suhteen ovat olleet melko kirjavia, minkä vuoksi olen joutunut kokoamaan maalaisjärkeni rippeet kasaan ja käyttämään niitä. Ensi viikon kontrolli kertonee taas onko vauvalla kaikki ok. Viime kerralla sanoivat, että pikkuinen hän on, eikä sokerit ole Raparperia hetkauttaneet.

Nyt sitten odotellaan, että mahassa tapahtuisi toivottu kuperkeikka ja vauva kääntyisi. Ymmärrän lastamme täysin. En minäkään haluaisi olla pää alaspäin. Vaan pieni kaino toive: Voisitko tehdä tulevien vanhempiesi mieliksi elämäsi ensimmäisen kuperkeikan!