Yläosa yks

Kahden viikon päivät siinä meni, sitten se löytyi. Se neppareiden hakkaamisen tarvittava pikkuputkilo. Kaksi viikkoa muistutin myös tasaisin väliajoin miestäni, miten juuri hän on hävittänyt sen. Kuinkas sitten ollakaan tuo pieni osa löytyi minun lankalootastani. M. toimi jälleen nepparimestarina ja tekemäni yläosat pääsi vihdoin käyttöön. Alla niistä toinen. 

Kaavat Ottobre-lehdestä. Reunarimpsun lisäsin ihan omin ohjein. Kankaat lahjaksi saatuja. Ompelemisen ilo synnyinlahja.

Tyhjiä latteuksia

Olen elänyt monikulttuurisessa suhteessa vasta joitakin vuosia. Meillä on yksi lapsi, emmekä ole hänenkään kanssaan viettäneet yhteistä taivalta vielä vuottakaan. Onko minulla vielä mitään sanottavaa monikulttuurisuudesta? Meidän monikulttuuriset perhetuttumme omaavat kaikki pidemmän historian näiden asioiden äärellä, joten turvaudunkin usein kysymään neuvoa heiltä. Olen saanut tukkavinkit, ruokaohjeet, kielineuvot, kotoutumisen keinot ja monia muitakin tarpeellisia apuja. 

Kun kirjoitan blogiin jotain kulttuurihavaintoja, tuntuu minusta aina vähän yläasteelaiselta. Sellainen samanlainen fiilis, kun ekan kerran alkoi vaahtoamaan turkistarhauksesta ja sittemmin tajusi, ettei tuo kyseinen havahtuminen ole muille uutta, toiset ovat jopa kerinneet jalostamaan ajatustaan hieman pidemmälle tai ottaneet laaja-alaisesti selvää asioista omaa elämäänsä kauempaa. Joskus kiirehdin tulevaisuuteen ja toivon, että minäkin voisin sanoa painokkaat sanat "kymmenen vuoden kokemuksella sanoisin" tai kuudentena avioliittovuonna tajusimme tuon ja tämän" ja "kolmannen lapsen kanssa me" (painotan, ettemme tosiaankaan tiedä tuleeko koskaan toista, saatika kolmatta lasta). 

Ennen kuin asioista tulee arkipäivää ja itsestäänselvyyksiä, ne koetaan ensimmäisen kerran. Joskus havainnot voivat olla vain surkeita latteuksia. Toisaalta kuluneet kliseet ovat monesti niin ihanan oikeassa, eikä niiden toistamisessa liene mitään vaaraa olevan. Vaikka välillä naurattaa omat ajatukset ja tunteet taaksepäin katsellessa, on ensimuistoissa silti jotakin herkkää ja arvokasta. Muistan vieläkin, kuinka jännitin M.:n Suomeen tuloa. Muistan myös ensimmäisen kerran kun menimme perhemarkettiin ostoksille tai kun kävelimme jäällä. Sekin on vielä tuoreessa muistissa, kun M. ei malttanut olla kokeilematta mitä liikalöylyt tarkoittaa. Onneksi edessämme on monta ensiasiaa. Erityisesti Raparperin kanssa.

Vaikka minulla usein on pikkusiskomainen olo muihin monikulttuurisiin perheisiin nähden, olen onneksi saanut antaakin. Olo on ollut vähintäänkin iloinen, kun kokemuksistamme on ollut apua jollekin toiselle, kun voi tukea ja kannustaa niitä toisia, joiden tunteisiin on erittäin helppo samaistua, koska muistot ovat vielä erittäin tuoreita.

P.S. Olen odottanut nyt viikon, että saisimme nepparit hakattua tekemiini paitoihin kiinni, mutta EN LÖYDÄ sitä pientä putkea, millä ne kiinnitetään mistään. Vaikka haluaisinkin kovasti luottaa siihen etsimisfilosofiaani, josta joku aika sitten kirjoitin, alan pian menettämään uskoani ja on ehkä pakko löytää jokin toinen kiinnityskeino.

Yhteisöllisyys ja kaihomielinen kansa

Suomen ja Ugandan eroista puhuttaessa, nousee usein kärkipäähän sana yhteisöllisyys. Kyllähän tuo taitaa totta olla, että lähempänä päiväntasaajaa pitää yhteisö enemmän huolta toisistaan. Kun joku on hädässä, ei häntä jätetä yksin. Muistan seurustelumme alkuajoilta erään patjatapauksen (joka myös sai rakkaudentunteeni tiivistymään); 
Bodabodakuski kolkutti ovea ja tuli hakemaan olohuoneen lattialtamme patjan, joka toimi sohvan sijaistajana. Olin jo tekemässä sulholle kirjallista valitusta siitä, että meillä ei ollut nyt olohuoneessa yhtään pehmeää alustaa, mille rojahtaa, kunnes kuulin tarinan. Bodabodakuskilla ei ollut lapsilleen kuin kova lattia millä he nukkuivat, meillä oli makuuhuoneessa sänky. Hän tarvitsi patjaa enemmän, minkä vuoksi M. sen oli luvannut. 

Kaikessa kultareunuksessaan ja kauniissa tarinoissaan yhteisö on myös kehitysmaan ainut turva, kun valtio ei kanna huolta asukeistaan kuten hyvinvointivaltiossa. Hyvinvointivaltiossa on aina joku ottamassa kopin jos meinaa pudota. Se miten hyvin koppi onnistuu ja kuinka kauan siinä kestää, on oma pohdinnan aihe. Itse eräissäkin auttavissa tahoissa työskennelleenä, minulla olisi paljon sanottavaa mm. palveluiden kohdentamisesta, laadusta ja siitä miten ihmiset kohdataan. Jätän sosiaali- ja terveyspalveluiden kehittämisen nyt kuitenkin aivan muille tahoille, olenhan sentään äitiyslomalla.

Juttelimme eräänä päivänä M.:n kanssa murheen murtamasta tuttavastamme. Keskustelu lähti rönsyämään masennukseen ja mielen synkkyyksiin. M. ei voi ymmärtää miksi tämän maan ihmiset ovat niin paljon yksin/ kokevat olevansa yksinäisiä. Hän myös kertoi, että kotimaassaan itsemurhat ovat melko harvinaisia, mutta jos niitä tapahtuu, on syynä usein kykenemättömyys kantaa perheestä taloudellisesti huolta, ei yksinäisyys. 

Huumoripläjäyksenä kerrottakoon, että kuvittelimme M.:n tänne Suomeen yksinäiseksi ja surulliseksi. Hänen kuningassuunnitelma tilanteen ratkaisemiseksi oli mennä puhumaan poliisille tilanteestaan, jotka voisivat sitten hankkia hänelle ystäviä. Suomen poliisiin voi luottaa. 

Viime lauantaina olimme juhlistamassa Ugandan 52. itsenäisyyspäivää Helsingissä. Tapasimme monen juhlijan joukossa yhden blogini lukijoista perheineen. Hieno kohtaaminen. Iloisena pohdin kuinka mahtavia kontakteja tämä blogi on meille tuonut. Suomalais-afrikkalainen blogiyhteisö. Sunnuntaina ruokaosuuskunnan sadonkorjuu-juhlissa oli helppo tuntea kuuluvansa joukkoon. Lähdön hetkellä saimme kutsun syntymäpäiväjuhlille. Onnistuneen illan jälkeen kiittelimme kovasti kutsusta uusia mukavia tuttavuuksiamme, johon saimme vastauksen: "tämä osuuskunta on tällaista yhteisöllistä touhua". 

Viikonlopun jälkeen olin täynnä ihmisrakkautta (sen voi päätellä positiivisten adjektiivien määrästä yllä olevassa kappaleessa). Täällä tämä enemmän napapiiriä kuin päiväntasaajaa lähellä oleva kansa osaa olla yhteisöllinen, kun tekee myös itse ihan pienen askeleen kohti toista. 

Bodaboda at Seese Island

Syöttötuolin pehmuste 2 (ja 1.5)

Maissinaksut tahmaa ihanasti. Sitä on hiuksissa, naamassa, käsissä, pöydällä, vaatteissa ja syöttötuolin pehmusteessa. Edellinen pehmuste on palvellut hyvin, mutta pesua varten on hyvä olla toinen. Aloitin tekemään saamastani farkkukankaasta ja aikoinaan konekirjomastani kankaanpalasta uutta pehmustetta täynnä tarmoa ja intoa. Saumat meni vinoon eikä kankaat istuneet toisiinsa lainkaan, kaikki meni pieleen. Työstä tuli pussukka, tulkoon joulu.

Uutena päivänä uusi yritys, tällä kertaa hieman paremmalla onnella. Tähän perhmusteeseen en tehnyt sivuja ollenkaan kuten viimeksi, vaan pelkän istuin- ja selkäosan. Neiti vetää sellaisia show-hetkiä tuolissa joko innostuessaan tai suuttuessaan, että pään taakse oli hyvä olla paksummat pehmusteet. Pehmusteena käytinkin siis hieman tukevampaa materiaalia kuin viimeksi, vanu meni melko lutkuksi pesuissa. Tällainen siitä tuli: 

Etsimisestä ja löytämisestä

Etsin pari päivää hukkuneita silmälasejani. Oikein etsimällä etsin. Lähetin parille perheenjäsenelle viestiä. Pohdin mieheni kanssa. Kävin joitakin laatikoita läpi. Kaksi reppua kollasin. Sängyn alta, lelulaatikosta. Koko auton kävin läpi. Pyysin vanhempia katsomaan mökiltä. Huutelin facebookissa. Kahta ystävää vaivasin asialla. Mietin jo, että onneksi ei olleet kalliit. Sitäkin mietin, että ehkä niiden vain kuului hävitä. Paljon kerkesin. Kunnes. Käsilaukku! Siellähän ne oli. En ole kovin montaa kertaa kulkenut käsiveskan kanssa, koska yleensä pienemmän ja minun tavarat ovat samassa nyssäkässä. Sinisessä kettu-repussamme kulkee iloisesti keskenään harsot, kukkaro, vaipat, avaimet ja puhdas body sekä housut (mitkä nykyään jo yleensä muistan ottaa).

Kun tuota etsintäoperaatiota suoritin ja vihdoin lasit löysin, tunsin suurta riemua. Löytämisen riemua. Löytäminen on usein mukavaa. Voi kai sitä löytää kurjiakin asioita, mutta löytäminen liitetään useimmiten kivoihin asioihin.

Löydä unelmiesi asunto. 

Tule tekemään löytöjä. 

Näin löydät kadonneen vyötärösi. 
Täältä löydät parhaat sienimetsät. 

Löydä uusi työpaikka. 

Löydä elämäsi kumppani. 

Löydä itsesi. 

Ennen kuin löytää jotakin, pitääkö kauheasti etsiä? Onko se jokin tosi kadoksissa, hukassa? Jos kaikki etsityt asiat olisivat paikassa nimeltä Hukka, millaista siellä olisi?

Uskon, että hyvät asiat tulee kohdalle. Se käsilaukkukin vain tupsahti mieleen kahden päivän kohtuullisen mittavan partion jälkeen. Olisin myös voinut olla tekemättä mitään. 

Kaikista mukavinta on, kun löytää jotakin sellaista, mitä ei tajunnut edes etsiä, mutta kohdalle tullessa se tuottaa suurta iloa. Toivottavasti sinä löydät jotakin kivaa! Vaikka avaimet kuuhun. 

Housut, joissa sienet on oikeinpäin

Olen ommellu niiden väärinpäin olevien fillareiden jälkeen jo kolmet housut, joissa kaikki on oikeinpäin. Suuria onnistumisen kokemuksia, jihaa! Kun tein alla olevia housuja, huomasin että pienten ihmisten vaatteita tehdessä osat menevät helposti nurinkurin, koska peppuosa on kutakuinkin samanmittainen kuin lahje. Eli todennäköisesti pyörät tuli leikattua oikein, mutta surauteltua väärin. Housuja on palojen pyörittelystä huolimatta todella nopea ja helppo tehdä. Kaavat otin jostakin Ottobre-lehdestä, ihan perushousujen kaava, joihin itse sitten silmämääräisesti tein vyötäröresorin. Koululla on saumuri, joka tekee ompelusta kyllä monin verroin mukavampaa. Sur ja rur.

Kaikkia  housuja en saanut kuvattua jalassa, koska en viitsi blogia varten ruveta veivaamaan vaatteita neidille (joka ei siitä pukemisesta niin just piittaa). 

 

Ompeluinto pysynyt vauhdissa ja sai tuulta vielä lisää purjeisiin, kun ihana pohojanmaan sukulainen lähetti mahtavan paketillisen kankaita, joista saa hyvin lapsenkokoisia vaatteita tehtyä. Putiikin täti lahjoi minua resoreilla ja pilkuilla. Elämäni joulu.

To be continued...

Ekohippiluomuäiti

Sain vastikään kuulla olevani luomuäiti. Otin tittelin kunnialla vastaan. Mielikuvat luomuäidistä tuovat minulle pehmoisia ajatuksia, lempeitä ja järventuoksuisia. Ihan niin puhtoinen ei tämän luomuäidin omatunto kuitenkaan ole. Teen paljon valintoja myös itsekkäistä syistä tai ihan vain pakottavista syistä tai sitten vailla mitään pätevää syytä. 

Olen aikojen saatossa saanut kuulla olla myös ekohippi. Hippimäisyyttä on ehkä olla ajoittain kovinkin maailmaa syleilevä ja suoltaa rauhaa sekä rakkautta maailmaan (tässäkin epäonnistun tasaisin väliajoin), muutoin en allekirjoita hip-hip-hurraata. Todettakoon tähän julkilausumaan nyt kuitenkin vielä, väärinkäsityksiä välttääkseni, että ekohippi-lempinimen sain hyvältä ystävältä hyvällä huumorilla, kun kerta toisen jälkeen pauhasin rakkaudesta ja maailmanparannuksesta.
 

Luomu eli luonnonmukainen. Luonto on niin hieno asia, että pakkohan siitä on välittää ja yrittää suojella. Samalla uskon, että mahdollisimman luonnonmukainen tapa olla lapsen kanssa (mitä se sitten onkaan), on varmasti hyvä. Jotenkin liitän luonnonmukaiseen sanan maalaisjärki. Maalla - järkeä? Tiedostan myös, että ajatustenkulkuni ei ole aina loogista, eikä varsinkaan kovinkaan järkevää. 

Tein pienen kelauksen arjessamme ja koitin poimia niitä tekoja, jotka todennäköisesti liittyvät jotenkin siihen, miksi sain hienon arvonimen 'luomuäiti'. Listaus ei perustu mihinkään tieteelliseen tutkimukseen vaan omaan yhdennaisen otokseen.

• roskat matkaavat yhteensä kuuteen eri astiaan
• kierrätämme kaikki käyttökuntoiset vaatteet (viimeksi M. vei pieneksi jääneet vauvanvaatteet mukanaan Ugandaan orpokotiin)
• tenava nauttii itsetehtyä ruokaa 
• kuulumme ruokaosuuskuntaan ja haemme joka torstai puhdasta satoa ruokalautasellemme
• kannamme lastamme usein kantorepussa
• imetän, ja vieläpä lapsentahtisesti
• lääkkeitä käytetään harkitusti
• suurin osa kosmetiikasta ja pesuaineista on ekologisia
• me kestovaippaillemme kotona ollessamme
• suurin osa lastenvaatteista on kirpputorilta/ kierrätettyjä, uusia hankkiessamme suosimme kotimaisia tai eettisiä eurooppalaisia, teen myös itse lapselle vaatteita
• eineksille nou nou
• M. on erityisen hyvä sammuttelemaan valoja
• omissa käsitöissäni käytän paljon kierrätysmateriaaleja
• käymme mielummin luontoretkellä, kuin kulutamme aikaa kauppakeskuksissa   
• emme ota turhia muovipusseja kaupassa, vaan käytämme kestokasseja
• turhan tavaran ostaminen ei ole onnemme lähde
• bonuspisteen saa varmaan kun käy äiti-lapsi-joogassa 

Kuten sanottua, emme täytä ollenkaan niin montaa laatukriteeriä, ettäkö voisimme olla vuoden luomuperhe, sillä meillä mm. 

• on auto jolla myös ajetaan
• on lennetty ulkomaanmatkoja
• ostetaan lihaa/ broileria ja vielä pahempaa: paketissa
• perheen aikuisten vaatteet eivät ole läheskään yhtä eettisiä kuin lapsen
• kodissamme on turhaa krääsää, jota myös ajoittain tulee ostettua
• ruokaa pilaantuu aika ajoin ja joudumme heittämään sitä pois
• synnytys oli kaikkea muuta kuin luomu (tuhansin lääkkein varusteltu sektio)
• olen ihan pihalla mistään vihersmoothiesta tai superfoodeista

Tittelit sikseen, voitte kutsua ihan äidiksi vaan. En oikeasti pidä siitä, että äitejä laitetaan eri lokeroihin. Tämä minun nimitykseni lähti YLE:n vauvaviikon tiimoilta, jossa oli lyhyet sketsi-hahmot erilaisista äitihahmoista. Rehellisesti sanottuna nuo sketsit eivät kolahtaneet minuun lainkaan, mutta sai kuitenkin aikaan sen, että aloin kirjoittamaan aiheesta.

Omassa ystäväpiirissä kutakuinkin kaikki jakavat kanssasi ekohenkisiä aatoksia, minkä vuoksi kaikki yllämainitut tuntuivat jotensakin itsestään selvyyksiltä ja erittäin typerältä edes listata. Moneen toveriperheeseen verrattuna kulutuksemme ja tapamme olla on kaikkea muuta kuin luomu. Kun sitten tein kierroksen erilaisissa blogeissa tai kurkkasin salaa naapurin ostoskärryyn marketin jonossa, tajusin ettei mitään itsestään selvyyttä ole olemassakaan.

Olen ollut tilanteissa, missä minulle on perusteltu esimerkiksi kahvin ostoa (ei Reilun kaupan) tai halpavaatekaupassa käyntiä. Moisiin selityksiin olen aina todennut, että minulle ei tarvitse perustella tekojaan, en minä ole kenenkään omatunto, enkä sen kummempi kuin kukaan muukaan. Jokaisella on vapaus tehdä omassa elämässään itselle parhaiten sopivimmat valinnat ja jutut, sellaiset että on hyvä mieli ja olo eikä tekemisestä tule väkinäistä tai turhan hankalaa. Ihan vähän kun miettii, silloin tällöin, sekin on hyvä. Kaikki pienikin, vaikka vain ajatus, on parempi kuin ei mitään. 

Ja aina kun mahdollista: Mennään metsään!