Tyhjiä latteuksia

Olen elänyt monikulttuurisessa suhteessa vasta joitakin vuosia. Meillä on yksi lapsi, emmekä ole hänenkään kanssaan viettäneet yhteistä taivalta vielä vuottakaan. Onko minulla vielä mitään sanottavaa monikulttuurisuudesta? Meidän monikulttuuriset perhetuttumme omaavat kaikki pidemmän historian näiden asioiden äärellä, joten turvaudunkin usein kysymään neuvoa heiltä. Olen saanut tukkavinkit, ruokaohjeet, kielineuvot, kotoutumisen keinot ja monia muitakin tarpeellisia apuja. 

Kun kirjoitan blogiin jotain kulttuurihavaintoja, tuntuu minusta aina vähän yläasteelaiselta. Sellainen samanlainen fiilis, kun ekan kerran alkoi vaahtoamaan turkistarhauksesta ja sittemmin tajusi, ettei tuo kyseinen havahtuminen ole muille uutta, toiset ovat jopa kerinneet jalostamaan ajatustaan hieman pidemmälle tai ottaneet laaja-alaisesti selvää asioista omaa elämäänsä kauempaa. Joskus kiirehdin tulevaisuuteen ja toivon, että minäkin voisin sanoa painokkaat sanat "kymmenen vuoden kokemuksella sanoisin" tai kuudentena avioliittovuonna tajusimme tuon ja tämän" ja "kolmannen lapsen kanssa me" (painotan, ettemme tosiaankaan tiedä tuleeko koskaan toista, saatika kolmatta lasta). 

Ennen kuin asioista tulee arkipäivää ja itsestäänselvyyksiä, ne koetaan ensimmäisen kerran. Joskus havainnot voivat olla vain surkeita latteuksia. Toisaalta kuluneet kliseet ovat monesti niin ihanan oikeassa, eikä niiden toistamisessa liene mitään vaaraa olevan. Vaikka välillä naurattaa omat ajatukset ja tunteet taaksepäin katsellessa, on ensimuistoissa silti jotakin herkkää ja arvokasta. Muistan vieläkin, kuinka jännitin M.:n Suomeen tuloa. Muistan myös ensimmäisen kerran kun menimme perhemarkettiin ostoksille tai kun kävelimme jäällä. Sekin on vielä tuoreessa muistissa, kun M. ei malttanut olla kokeilematta mitä liikalöylyt tarkoittaa. Onneksi edessämme on monta ensiasiaa. Erityisesti Raparperin kanssa.

Vaikka minulla usein on pikkusiskomainen olo muihin monikulttuurisiin perheisiin nähden, olen onneksi saanut antaakin. Olo on ollut vähintäänkin iloinen, kun kokemuksistamme on ollut apua jollekin toiselle, kun voi tukea ja kannustaa niitä toisia, joiden tunteisiin on erittäin helppo samaistua, koska muistot ovat vielä erittäin tuoreita.

P.S. Olen odottanut nyt viikon, että saisimme nepparit hakattua tekemiini paitoihin kiinni, mutta EN LÖYDÄ sitä pientä putkea, millä ne kiinnitetään mistään. Vaikka haluaisinkin kovasti luottaa siihen etsimisfilosofiaani, josta joku aika sitten kirjoitin, alan pian menettämään uskoani ja on ehkä pakko löytää jokin toinen kiinnityskeino.