Minun Afrikkani

Sain inspiraation alkaa näpyttämään uutta postausta välittömästi, kun kommentteihini oli tullut kysymys suhteestani Afrikkaan. Siitä kerron niin kovin mielelläni. Suhteeni Afrikkaan, tai sanon mielummin Ugandaan, on täynnä suuria positiivisia tunteita. Kerron aivan alusta asti miten ylipäätänsä Afrikkaan päädyin. Lopeta lukeminen tähän jos hyppy menneisyyteen ei innosta. Muutoin: Enjoy the ride!

 

 

Ensimmäiset muistikuvat vapaaehtoistyöhaaveilusta ulottuu jonnekin teinivuosille, unelma kulki taka-alalla aina mukanani, muttei niin kovin aktiivisesti. Perheeni yleinen vitsi oli "miten ötököitä pelkäävä ihminen voi ikinä lähteä Afrikkaan".

 

 

Oli vuosi 2011. Käsityötaiteen perusopintojen päättötyönä tein seinävaatteen, jonka nimeksi tuli Rauha. Olin päässyt yli kivikkoisten teiden ja hymyilin elämälle. Samana vuonna ystäväni ja minun mukaan Flow-festareille tuli matkustusiloa ja -kokemusta täynnä oleva uusi tuttavuus. Keskusteluista hänen kanssaan päällimmäiseksi tunteeksi jäi kateus, jota aloin sitten pureksia. Miksen minäkin voisi. Laitoin tuolle kyseiselle mahtavalle tyypille töistä sähköpostin, jossa valittelin elämäni tasapaksuutta: "Mitä mun pitäis oikein tehdä, mä haluaisin tehdä jotakin arjesta poikkeavaa, jotain merkityksellistä!". Tuosta sähköpostista kului kuukausi ja olin anonut virkavapaan, myynyt kotini, saanut kissalleni sijaiskodin ja mikä parasta: varannut meille lennot Ugandaan, mistä olimme saaneet vapaaehtoispaikan puoleksi vuodeksi. Matkaan lähdin sydän täynnä vapauden tunnetta ja iloa rohkeudesta toteuttaa omaa unelmaa.

 

 

 

Koko puoli vuotta oli elämäni yksi parhaimmista ajanjaksoista. Elin joka päivä, täydellä sydämellä. Opin paljon itsestäni, maailmasta ja voih, miten pystyn edes kuvata kaikkea. Matkamme sisälsi momenmoisia hetkiä, myös surullisia, pelottavia ja kamalia. Ennen matkaa minulta kysyttiin mitä odotan, johon vastasin "odotan arvojeni syvenevän" ja niin todella kävi. Se minkä uskoin olevan tärkeää ja merkityksellistä elämässä, sai moninkertaisen vakuutuksen siitä.

 

Minulle myös sanottiin useamman kuin kerran, että löydän matkalta varmasti miehen. Siihen ennusteeseen nauroin räkäsesti ja vannoin tulevani takaisin ilman rakkautta, taisin jopa sanoa, että se olisi "kamalinta mitä minulle voisi tapahtua". Juuripa juu, vannomatta paras, tuolla matkalla tapasin myös mieheni, suuren rakkauden, josta alkoi kokonainen uusi tarina.

 

Kaipaan Ugandaan usein (ymmärrettävistä syistä tällä hetkellä enemmän kuin koskaan). Kun mietin tarkemmin mitä kaipaan, on sitä vaikea pukea sanoiksi. Avokadoja, tuoreita mangoja, musiikkia, puheen sorinaa, tanssia, sitä että ihmiset juttelee sinulle kadulla. Tai sitä, että elämänrytmi menee väkisinkin siihen, että elää hetkessä. Ja kuten joskus aiemmin olen kuvannut "ilo tarttuu jotenkin salakavalasti sinuun". M. on todennut usein, että olen erilainen Suomessa verraten Ugandaan. Siinä lienee totuuden siementä. Suomessa stressaan huomattavasti enemmän kaikenmaailman asioita, vaikka Ugandassa siihen oli enemmän oikeita syitä. Ugandassa pysytään herkemmin perusasioiden äärellä, ollaan toisille ja toisia varten läsnä. 

 

 

Kun tulin takaisin Suomeen, oli syksy yksi elämäni vaikeimpia. Sopeutuminen länsimaalaisen kulttuuriin ei käynyt kivuitta. Jos ympärilleni ei olisi vuosien saatossa muodostunut niin ihanaa perhettä ja ystävien joukkoa, en olisi selvinnyt sekoamatta.

 

 

 

Kun kirjoitan tätä tekstiä ja katselin kuvia, en pysty välttämään kyyneleiden tuloa. Niin kovin onnellinen olen kaikesta kokemastani ja siitä, mitä Afrikka elämääni toi. Se minkä piti olla "vain puolen vuoden katkaisu arkeen", muutti kaiken ja tuli jäädäkseen elämääni.