sunnuntai 29. joulukuuta 2013

Kuperkeikan odottelua

Joulu oli ihana, autuas ja riemuisa.

Vuosi vaihtuu tuossa tuokiossa.

Työpäiviä on jäljellä kuusi. Ja kun päiviä täynnä juurikin se kuusi, poistuu myös kotoamme kuusi (olipas nolon ontuva sanaleikki ja pakko silti julkaista).

Tammikuu tuo usein tulleessaan hetkellinen lamaannuksen. Mitäs sitä nyt sitten tehdään? Juhlat on juhlittu, herkkujen rippeet jäljellä ja vatsa jo ihan liian pullollaan. Kesää odotellessa? Olen aina ollut sitä mieltä, että ihmisten pitäisi ehdottomasti järjestää jotakin mukavaa tammi-helmikuulle, jotta joulusta eteenpäin meneminen olisi suotuisasti hymyävää. Tänä vuonna matkustin Ugandaan ja kihlauduimme helmikuussa.

Tulevana(kaan) vuonna meidän perheessä ei lamaannuta. Olen alkanut pikkuhiljaa heräämään siihen todellisuuteen, että Raparperi ei jää ikuisiksi ajoiksi vatsaani. Itse asiassa hetki, kun kohtaamme, on lähempänä kuin pystyn ymmärtämään. M. kertoi olevansa erittäin valmis. Minä totesin haluavani olla vielä raskaana.
- What if I fail?
- Fail?
- To be a mom.  

Raskaana oleminen on melkoinen elämys. Viimeisten kuukausien aikana olen tuntenut noin kaksisataamiljoonaa kertaa liikutusta, herkistymistä, kiukustumista, pakahduttavaa onnea, iloa, huolissaan oloa, paniikkia, pelkoa, ylpeyttä ja monia muita tunteita, joita en osaa edes nimetä. Olen tosi kiitollinen siitä, että vointini on ollut melkoisen hyvä koko raskauden. Tosin pakko myöntää, että nyt viimeisiä päiviä töihin kävelleenä, annan aina pienen henkisen sankaruusmitalin itselleni perille päästyäni.
Toki pieniä mutkia matkassa on ollut, mutta jos olen mitään ymmärtänyt närästykset, selkäkivut, tulehdukset sun muut pikkujekut kuuluvat asiaan. M.:n Ugandassa olo 3kk ei ollut henkisesti myöskään helpoin rupeama. Raskausdiabetes harmittaa edelleen ajoittain suurestikin, vaikka se on kutakuinkin hallussa pysynyt. Ammattilaisten ohjeistukset diabeteksen suhteen ovat olleet melko kirjavia, minkä vuoksi olen joutunut kokoamaan maalaisjärkeni rippeet kasaan ja käyttämään niitä. Ensi viikon kontrolli kertonee taas onko vauvalla kaikki ok. Viime kerralla sanoivat, että pikkuinen hän on, eikä sokerit ole Raparperia hetkauttaneet.
Nyt sitten odotellaan, että mahassa tapahtuisi toivottu kuperkeikka ja vauva kääntyisi. Ymmärrän lastamme täysin. En minäkään haluaisi olla pää alaspäin. Vaan pieni kaino toive: Voisitko tehdä tulevien vanhempiesi mieliksi elämäsi ensimmäisen kuperkeikan!

11 kommenttia:

  1. Hih. Muistan tuon loppuvaiheen. Aluksi sen tunteen, että aikaa on jäljellä ihan liian vähän, ja sitten, siinä viimeisillä viikoilla, käsittämättömän ajan pysähtymisen, tunteen siitä eikö se I-KI-NÄ tule. Ennen kaikkea sen, miten silloin tuntui, että raskaus on koko elämä; että se on JO ollut niin ihmeellistä ettei tunnu olevan resursseja vielä suurempaan elämänmuutokseen.

    Ja nyt kun muistelee sitä, tuntuu että se kaikki oli vain alkusoittoa. Niin kuin olikin. Enkä voi sanoa mitään muuta kuin: sitä, mitä on tulossa, ei VOI kuvitella. Mutta siitä tulee ihanaa <3

    Ihanat kuusi päivää sinne, ja kaikkea niiden jälkeen myös!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tämä alkusoitto on ollut kyllä mukavaa aikaa. Sen vuoksi sitä haluaa vielä vaalia :). Vaan onpahan tässä vielä onneksi aikaa kehitellä sitä "tule jo"-fiilistä. Uskon kyllä, että kiristyvän navan myötä ajatukset siirtyvät pikkuhiljaa enemmän niihin toiveisiin. :)

      Kiitos toivotuksista. Ihanaisia päiviä myös sinne teille!! <3

      Poista
  2. :)

    Minun muistoihin nousi tänään taas kahden (KAHDEN!!) vuoden takainen elämäni. Lapseni laskettuun aikaan oli 8 päivää jäljellä. Näihin aikoihin olin varma että viihtyy kohtuni suojissa vielä ainaski kaksi viikkoa. Mutta niin vaan päivää ennen laskettua päivämäärää hän syntyi, Täydellinen loppiaispoika <3

    Itsekin odottelen, että muutaman päivän päästä oleva viisumihaastattelu menisi toisella rannalla hyvin ja viisumi irtoaisi NOPEASTI!! Alkaa ikävä jo paukkua semmosilla lukemilla että oksat pois! :D

    Halauksiahalauksia, masun silityksiä ja terkkuja M:lle :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oi odottelu!
      Täällä kaikki toiveet ja kannustukset ilmaan, että tajuavat viisumin antaa. Mutta muista: kaikki järjestyy varmasti!!

      Siirryn silittelyihin ja terveisiin. :)

      Poista
  3. Tuo What if I fail kuulostaa tutulta kysymykseltä. Sitä joutuu painimaan erilaisten syyllisyyden tunteiden kanssa ja lopulta joutuu toteamaan että parhaani yritän ja yli kaiken rakastan, kompuroin ja nousen taas. Ehkä sitä kutsutaan toisella nimellä myös äitiyteen kasvamiseksi ja siinä matkassa tunnen olevani vielä alkumetreillä. Lopputuloksena syntyy (niillä resursseilla ja voimavaroilla mitä kullakin hetkellä on ollut käytettävissä) oma lapsi jonka toivoo olevan edes hieman sinne päin kasvatettu ja rakastettu. Sinä et voi epäonnistua koska aina tulee huominen ja uusi päivä. Pienet kompuroinnit matkalla kuuluvat asiaan, kai :) -M

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ajattelen, että ilman tuota kyseenalaistamista ei voi onnistuakaan. .. Tai ainakaan minä en voi. Välillä täytyy vähän arvioida ja sitten taas luottaa taitoihinsa ja mennä eteenpäin.
      Vaan miten onnekas minä olenkaan, että lähellä löytyy niitä, joilta saan neuvoja ja kannustusta :)! Tai siis ME olemme ;).

      Poista
  4. Halauksia Capesta.

    Kaikkea ihanaa, hyvää, kaunista, innostavaa, kutkuttavaa ja reimullista uuteen vuoteen! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihanaa, hymyävää, sydäntä kutkuttavaa vuotta 2014 myös sinne!
      Ja halaus päälle.

      Poista
  5. Kiva tavata täällä blogimaailmassa :) Tavataan pian myös pöydän äärellä....vielä ennenkuin Raparperi heittää sen kuperkeikan ulkomaailmaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No eikös, me bloggaajat! :D
      Ja juu M. jo eilen kyseli, että koska me mennään sinne kylään.

      Poista

Kiitos kommentistasi! :)