tiistai 16. syyskuuta 2014

Hyvä äiti

Olen tällä viikolla ollut erittäin pöyristynyt äitien keskusteluista netissä. Uskoakseni aika moni pidemmällä kokemuksella oleva tietääkin jo, mitä palstoja kannattaa välttää jos ei halua lukea riitaisia viestiketjuja ja toisten syyllistämistä. Itse osallistuin joihinkin facebookin keskusteluketjuihin, mutta viestiketjut lähti elämään sellaista elämää, että huomasin haaskaavani aikaani. Epätoivoiset rauhanneuvotteluyritykseni meni ohi kärttyisten äitien. Turha viljellä hymynaamoja, kun ihmiset ovat todella tosissaan. 

Olenhan minä tiennyt, että sosiaalinen media osaa olla julma. Sen verran elin kuitenkin vaaleanpunaisessa kuplassa, että luulin näiden juttujen olevan lähinnä anonyymien pöhelöiden sanaoksennuksia ruudulle (mikä ei tee asiasta yhtään sen hyväksyttävämpää).

Syyllisyys, se kuuluu melkoisen monen äidin tunnevalikoimaan. Äidit syyllistyy kaikenmoisista asioista. Hyvät syyllisyyspöhinät saa aikaan mm. kestovaippailu, imetys, perhepeti, uskonto, sokerin syöminen sekä lasten hoitokuviot. Ei ole uusimpia kuorihaalareita ja mekkokin on halpa kirppislöytö. Toisten arki näyttää niin hienolta ja koti kiiltää siisteyttä. Ja sitten se kolikon toinen puoli, se kiiltävä. Siinä vaiheessa kun toinen äiti on tehnyt omasta mielestä jonkun huonon valinnan tai jotenkin nyt ylipäätänsä ollut huono äiti, ollaankin itse tosi täydellisiä ja voidaan alkaa neuvomaan toista. "Alentamalla toisen, ylennät itsesi", vai miten se meni. 

Omat syyllisyyspurot ovat kulkeneet lähinnä tunnemaailmani suhteen. Koska koin vauva-aikamme niin vaikeana, tunsin usein syyllisyyttä siitä etten jaksanut nauttia joka hetkestä. Tällä hetkellä syyllisyydet ovat jääneet taka-alalle ja ajattelen olevani hyvä äiti. Edelleen välillä tulee paskoja fiiliksiä, kun lapsi huutaa tuskiaan (eikä nämä ikinä selviä ja lopu nämä vatsakivut), mutta olen antanut itselleni luvan kokea myös kielteisiä tunteita äitiydessä. Ihmisenä en ole valmis, en myöskään äitinä. On asioita, joissa haluan kehittyä. Olen äitinä juuri sellainen, kuin olin ennen lastakin. Temperamenttinen, tunteellinen, luova, rakastava. Olen myös lyhytpinnainen, hermostun herkästi ja panikoin toisinaan mitättömistä asioista ollen samalla totaalisen kaoottinen. Haluan näyttää tytölleni, että on ihan ok, että välillä hermostuttaa ja aina ei onnistu. Se on elämää ja inhimillisyyttä. Meillä saa näyttää kaikki tunteet (toki niiden ilmaisua saa jos tahtoo, hieman hioa).

Minä tarvitsen toisia äitejä. Saan heiltä paljon voimaa, neuvoja ja jakamisen kokemusta. Kun olen heikoilla, haluan heiltä kannustusta ja tukea. Ilot ja onnistumiset haluan tuplata ne jakamalla. Toivon, että osaan olla hyvä äititoveri myös muille, ettei kenenkään koskaan tarvitse kokea syyllisyyttä minusta johtuen.

Jokainen äiti tekee parhaansa! 


4 kommenttia:

  1. Kyllä, juuri näin.
    Minä pysyn pois palstoilta. Eksyn ehkä jonkun kysymyksen kanssa, tosin en enää nykyään sitäkään kun kysymysten tulva on laantunut lapsen kasvaessa, mutta sinne en kirjoittelw. Blogi pysyköön ainoana julkisena avautumiskanavanani. Sinne ei onneksi kukaan ole eksynyt arvostelemaan tai omaa pahaa oloaan purkamaan, toivotaan ettei jatkossakaan... välillä ehkä olen paska mamma, mutta ihan varmasti O:lle maailman paras mamma. Vaikka lukisinkin blogeja vessassa mummun vahtiessa lego-leikkejä... hahahah.
    ♡ sinä oot hieno vahva äiti, oot kokenut paljon rankempia hetkiä kuin monet muut!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi Eveliina kiitos ihanista sanoista! Samaa voin todellakin sanoa sinusta!! <3

      Ja juu nuo palstat pysyköön omina leikkikenttinä niille ken tarvii niitä. Minulla on onneksi muita väyliä saada tarvitsemani jakamisen kokemus. Kuten tämä blogin pitäminen ja vierailu itselle tärkeissä blogeissa! :)

      Poista
  2. Mä oon saannut syyllisyyspöhinät aikaan mm. aiheista sotkuinen koti, purkkiruoka, etten jaksa leikkiä lapsen kanssa. Mutta myös paljon abstraktimmista aiheista: siitä, että koska lapsi itkee mummin perään, mun on täytynyt tehdä jotain tosi väärin. Siitä, että en ole osaa ajasta kunnolla läsnä, kun väsyttää ja masentaa. Siitä, että olen itkenyt ja riidellyt lapsen edessä. Siitä, että olen usein hiljainen, innoton tai poissaoleva silloin kun koen, että mun pitäis olla iloinen, eloisa ja läsnä. Jne, jne. Tunnen tosi syvällä itsessäni, että olen perustavanlaatuisesti huono äiti, ja pelkään että pilaan lapseni, ja että muut saavat selville miten epäkelpo olen.

    Mutta tällä hetkellä sanon itselleni päivittäin: Olen hyvä äiti. Pakkohan mun on se jossain vaiheessa itsekin uskoa. Ehkä?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mä uskon, että sinä päivänä kun olet saanut ne syvät vedet sukellettua ja matkattua, missä olet kulkenut (ja onneksi blogissa niitä myös jakanut), alat vihdoin uskomaan, että olet tosi hyvä ja ihana äiti. Mä voisin kirjoittaa sen sata kertaa isolla tussilla teidän seinille, mutta siltikään sä et sitä uskoisi, ennenkuin tunnet sen. Ja rakastat itseäsi myös äitinä!

      Ihan minuna, mutta myös hieman työminuna, sanoisin että äiti, joka rakastaa ja tekee parhaansa on jo paljon. Äiti, joka on joskus väsynyt ja pyytää apuun isovanhemman, ei ole lainkaan huono, vaan rohkea ja välittää ekä itsestään että lapsesta.

      Mitä noihin siisti-koti, purkkiruoka jne. tulee, pääasia että itsellä on asian kanssa hyvä olla. Sinä elät vain itsellesi, et muille! Tai no tietty lapselle, jos nyt äitiydestä puhutaan.

      Ja koska sinä haluat, varmasti myös uskot joku päivä. Sen et oot just paras! :)

      Amen.

      Poista

Kiitos kommentistasi! :)