Kirkko

Viime viikon avioliittoasioiden tiimoilla uutiset rehentelevät jälleen kuinka moni on eronnut kirkosta. Ajattelin alunperin pysytellä blogissani polittiikka- ja uskontoneutraalina, mutta poikkeus vahvistaa säännön. Viime viikolla otin poliittisesti kantaa, nyt puhun uskonnosta. 

Kun mieheni kanssa olimme menossa naimisiin, selvisi hänelle (itse toki tiesin maan tavat) ettemme voi mennä kirkossa naimisiin, koska hän ei kuulu kirkkoon. Kirkon jäseneksi pääsee käymällä rippikoulun ja maksamalla verot (aikuinen). Simppeliä, eikös! Mieheni siis kertasi hämmennyksissään, että maksamalla verot hän kuuluu kirkkoon. Kutakuinkin niin, mutta se rippikoulukin pitäisi käydä. Tuntui hassulta, mieheni tuntee Raamatun huomattavasti paremmin kuin minä ja on käynyt kirkossa koko pienen ikänsä. Ugandassa kirkkoon kuuluminen ei maksa veroina, mutta jokainen osallistuu oman kirkkonsa/ seurakuntansa talkoisiin, varainkeruisiin yms. toimintaan muutoin aktiivisesti kykyjensä mukaan.  

Seurustelumme alkuaikoina tutustuimme kotimaahani sen kuuluisan wikipedian kautta. M. haukkoi henkeä kuullessaan, että 75,3% kansasta kuului evankelis-luterilaiseen kirkkoon (2010), mutta vain noin 2% sen jäsenistä käy säännöllisesti kirkossa, 22% kansasta ei usko Jumalaan. Ugandalaisia vastaavia tilastoja etsiessä, törmäsin lukemiin, missä kerrotaan kuinka monta prosenttia kuuluu mihinkin kirkkoon: kristittyjä 84%, kirkkoon kuulumattomia on noin 0,9%. Oman kokemukseni tai mieheni kertoman mukaan on harvinaista, että joku ei kuuluisi johonkin kirkkoon ja uskoisi Jumalaan. Uskonto sen kaikissa muodoissaan on Ugandassa luonnollinen osa arkea ja juhlaa. Suomessa kirkko kuuluu monille vain juhlatilanteissa. Kummeja valitessamme M. toivoi, että kummit olisivat kristittyjä. Omat pohdinnat lähtivät siitä, ketkä nyt ylipäätänsä kuuluvat kirkkoon (neidille löytyi kyllä aivan ihanat kummit). 

Kun ihminen eroaa kirkosta, hän ilmaisee usein tyytymättömyyttään kirkon tai sen yksittäisen henkilön toimiin. Otsikoiden sensaatiohaku harmittaa minua enemmän kuin eronneiden määrä. Kirkon jäsenten määrä ei kerro uskosta juurikaan vielä mitään. Jos kirkosta voi erota polittiisin perustein tai suuttuneena yhden ihmisen kommenttien vuoksi, millä perustein kirkkoon on kuulunut? Onko kirkkoon kuuluminen ollut vain tae häistä ja hautajaisista, lupa olla kummi? Kuuluiko henkilö kirkkoon vain tavan vuoksi? Kenelle loppupelissä mieltänsä näyttää, kun eroaa? Näkemykseni mukaan kirkkoon kuuluminen on jotakin paljon syvempää. Myös seurakunnalla ja seurakuntalaisilla on merkitystä; "sielusta sieluun laulu soi". 

Eniten mina hämmentää se, että ihmiset katselevat passiivisina taustalla ikääkuin odottaen, että joku kirkon henkilö "mokaa" ja sitten voidaan taas tehdä joukkoeroamisia. Ajat ovat muuttuneet, kirkko muuttuu sen mukana, mutta kuinka paljon. Kirkon tehtävä ei ole miellyttää kansalaisia vaan "tunnustuksensa mukaisesti julistaa Jumalan sanaa ja jakaa sakramentteja sekä edistää kristillisen sanoman leviämistä ja lähimmäisenrakkauden toteutumista. (Kirkkolaki 1:2)" Oma lukunsa onkin sitten se, miten Jumalan sanaa luetaan, tulkitaan ja julistetaan. Käykö niin, että ihmiset tulkitsevat Raamattua omien tarpeidensa sekä halujensa pohjalta eksyen oikeasta suunnasta, kuten eräs keskustelutoverini sanoi. Oikea suunta, mikä se on? 

Kukaan meistä ei voi korottaa itseään olemaan sen oikeammassa kuin kukaan toinenkaan. Jokaisen sydän ja sielu puhuu omaa kieltänsä. Voisin tiivistää tämän uskontokannanottoni samaan lauseeseen kuin poliittisen kannanottoni: Suurin niistä on rakkaus. Siltä pohjalta toivon meidän kaikkien tekevän ratkaisujamme. Kuten lastenkasvatuksessa myös tässä pätee varmasti se, että rakkaus on myös rajoja.