Kuravesikuopasta teen ääreen

Olen kaivannut tätä tyhjää kirjoituskenttää jo melkoisen paljon. Koneongelma on edelleen vahvasti läsnä, mutta päätin uhmalla kirjoittaa tällä minut pettäneellä koneella. Se menee kyllä päälle ja pysyykin päällä, kunhan vain ei liikauta konetta milliäkään. Ergonomia on tällä hetkellä sen moinen, että kainalooni painautuu aikalailla kohta vanhan pulpetin tuolin selkänoja ja selkä taipuu ikävälle mutkalle.

Kun nyt kerta laitoin kehoni kieroon saadakseni kirjoittaa, ei liene kovin viisasta käyttää puutunutta kättä kirjoitusasentoni kuvaamiseen. Tässä kohden voisi kysyä: "Mihin jäimmekään?". Tuulet puhalteli ja sitten oli tyyntä ja taas puhalsi ja taas tyyntä, mutta suunta se taitaa olla vieläkin kohtuuttoman iso mysteeri. Elämässä eteenpäin yksi päivä kerrallaan ja se riittää.

Joissakin syksyisen synkissä illoissa kuvittelin, että olen ainut koko kertakaikkisessa maailmassa, jonka elämä on aika ajoin ihan yksi iso kaaos. Ei tule varmaan kenellekään muulle yllätyksenä, mutta niin ei taida ollakaan. Kaikilla meillä on omat kuopat. Toisissa kuopissa on vettä, toisissa kuravettä. Eniten harmittaa jos on ilman saappaita ja sukat kastuu. Etenkin jos pitää kulkea niissä märissä sukissa pitkä matka. Lohdullisinta on, että lopulta päätyy aina kotiin. Aforismiteepussi pyytää olemaan neutraali, villasukat lämmittävät jalassa. Tässä hetkessä asiat ovat kohdillaan.

Moi

Voisin kuvitella olevani jossakin muualla kuin kotisohvalla, koska kirjoitan laitteella, jossa ei ole kirjainta a ja o, tai siis niita missa on ne pisteet noiden paalla.

ARGH, tietokone hajosi.
Korjataanko.
En osaa laittaa kysymysmerkkia. En kysy nyt sitten ollenkaan ja kirjoitan vain sanoja, joihin ei tarvita  kirjaiten katoksi pisaroita.

Kone on romu, korjaaminen kallista. Lennot on kalliita. Sumplitaan ja tuumataan. Numeroita paperilla.

On hieman hankalaa kirjoittaa pieneen ruutuun.
Sanottavaa olisi paljon, mutta kerrottavaa ei juuri lainkaan.
Ei siis uutisia, mutta ajatuksia, tunteita ja jonnin joutavaa jorinaa jokseenkin reippaanlaisesti.
Palaan, kun olen saanut joko pisteet kirjaimiin tai koneen.

Heippa.

Terveisiä elämästä

Hetki on kulunut, kun blogi on saanut minusta osansa. Hetken sitä myös pohti, että mitä ihmettä minä kerron. Mitä en kerro. Kerronko enää mitään. Laitanko käsitöitä ja kauniita luontokuvia (tai siis kauniista luonnosta kuvia). Sanonko, että hei ihanaa on syksy ja pidän sen väreistä. Kynttilöitä, villasukkia ja liipalaapa-musiikkia. Joulukin on kohta. 

Elämämme on risteyskohdissa. Arkemme muuttuu. Elämä etsii suuntaa ja maata. Me etsimme paikkaa ja muotoa, jossa olisi kaikkien hyvä olla. 

Suurimmat päätökset olen lähes aina tehnyt vahvasti tunteiden pohjalta, koska asiat vain ovat tuntuneet vahvasti siltä, että niin pitää tehdä. Johdatusta, sanoisin. Järkeäkin olen saattanut joskus vähän käyttää. Vaaka saisi ehkä olla toisinpäin. 

Nyt tuo aiemmin vahvasti toiminut kompassi, sydän, ei anna vahvoja signaaleja suunnista. Nuoli kieppuu voltteja, eikä asetu. Siispä odottelen. Ihan vaan olen, hengitän ja odottelen. Odottelun lomassa on ihan kiva nauttia niistä syyssysteemeistä. Ostin uudet saappaat, pysyy varpaat kuivana. Hypin lapseni kanssa lätäkössä ja meitä nauratti. 

"As long as you don't choose, everything remains possible."

Tuolilla istumisesta

Uudessa nykyisessä työssäni on erityisen mukavaa se, että harvoin täytyy, kykenee tai voi pitkään olla paikoillaan. Tietokoneella käväistään päivän aikana kerran, jos sitäkään. Aiempaan kirjauskulttuurini verraten, erittäin virkistävää. 

Keholle tämä tarkoittaa, että tuolilla istumista on myös päivittäin huomattavasti vähemmän. Kaikki tietää sen edut. 

Kotona yksi keittiön tuoleista, niistä mille neito kapuaa tuon tuosta katsomaan olisiko pöydällä jotakin mielenkiintoista, sai uuden päällisen. Marimekon alelaarin kangas maksoi suunnilleen kympin verran ja sitä jäi vielä yli puolet käyttämättä. Halpa ilmeuudistus. 

P.S. Viime päivien uusin keksintö perheen kekseliäimmällä on kavuta tuolilta suoraan pöydälle. Lapsi löytyy tuon tuostakin keskeltä pöytää. Luulin, että hän käsittää jollakin tasolla mitä sana "ei" tarkoittaa, mutta kertauskurssi on tarpeen. 

Auta

Olen viime aikoina vältellyt parhaani mukaan sosiaalisen median keskusteluja, mikäli en ole kohtuullisen varma hyvästä hengestä. Mikäli näen jonkun mielenkiintoisen linkin, luen sen usein, mutta kommenttiosiot jätän väliin. Samoin olen vähentänyt omaa osallisuuttani some-keskusteluihin osallistumisessa. En tee sitä siksi, että minusta vaikeneminen olisi aina se paras keino, teen sen siksi etten ylipäätänsä jaksa lukea sontaa. Pahoittelut, mutta otan oikeudekseni kutsua nyt joidenkin mielipiteitä (vai vain pahanolonpurkua ja pelkoa?) sonnaksi.

Paasaan usein auttamisesta ja yhteisöllisyydestä. Olen ryhtynyt sanoista tekoihin. Menimme mieheni ja ystäväni kanssa vapaaehtoiseksi vastaanottokeskukseen. Olimme käsinä, korvina ja sylinä.

Menimme keskukselle ensisijaisesti lajittelemaan lahjoitettua tavaraa ja vaatteita, ei kuitenkaan mennyt kauaa, kun ihmiset kerääntyivät luoksemme. Osa heistä tarttui tavaroihin ja alkoi etsimään itselleen sopivaa vaatetta jo viilentyneessä syysilmassa, samalla kun me koitimme pitää tilannetta niin sanotusti hallussa. Hetken päästä pitelin sylissäni pientä vauvaa ja melko pian minäkin pengoin loputtomista vaateläjistä vauvalle sopivaa lämmintä vaatetta. Vahva äidillinen suojeluvaistoni sai melkoisen vyöryn kehoni läpi.

Tiedän, että pieni osuutemme tuona päivänä ei ollut suuren suuri, mutta se oli jotain. Oma sydän sykähteli vahvemmin, kun vihdoin löysin vauvalle sopivan vanupuvun ja puin sen hänelle päälle. Toisen ylimääräisen hyvän sykäyksen se teki, kun löysimme pienelle pojalle sopivat kumisaappaat märkiin jalkoihin. 

Olen joskus todennut, että suurin ilo tulee ihmisen aidosta kohtaamisesta ja auttamisesta. Todistin sen jälleen todeksi.

"Tulemme toistekin!", sanoimme ennen lähtöä. Ja niin teemme. 

Peura tunikassa, kissat housuissa

Sunnuntaina sain aikaiseksi muutakin kuin nuken ja neidon pyörähousut. Tuli myös kissahousut. Kangas tuli vaihtareina ystävän kangaspinosta. 

Surruttelu oli kivaa (ja nopeaa), kun sain käyttää lainasaumuria. Tosin langat oli solmussa, tikki huonoa alalangan vuoksi ja neulakin meni poikki. Kaikesta huolimatta sain aikaiseksi myös tunikan. Kankaan nimi on Aurinkopeura. Ihanasti siihen ilta-aurinko paistoikin, kun pistin parvekkeelle kuvattavaksi. 

Nukke ja housut, joissa pyörät on oikeinpäin

"Siis eikö teillä ole yhtään nukkea?!"

Kyllä, 1,5-vuotias tyttölapsi ilman nukkea! 

Virhe on korjattu, nyt on nukke. Lapsen normaalikehitys voinee jatkua hoivaleikkeineen. Pienen neidon nuken hankinnasta meinasi tulla isompikin numero, kun lapsen äiti halusi ehdottamasti tummaihoisen nuken. Pääkaupunkiseudun ihmiset vinkkailivat, että pitäisi löytyä Citymarketista BR-leluista, Anttilasta ja Prismastakin vielä. Käytiin aika monta leluosastoa läpi tässä kyläpahasessa, mutta ainut tummaihoinen oli 55€ maksava puhuva nukke. Luotan edelleen lapsen mielikuvitukseen siinä määrin, etten halunnut puhuvaa (saati tuon hintaista) nukkea. Lopulta isovanhempien posteljoima nukke saapui Lelutalosta. Välillä tuota "vauvaa" halataan, välillä taas heitetään lattialle melkoisella raivolla, mutta suurinta huvia on kärrytellä uusilla rattailla pitkin kotia. 

Jotkut käsityöjuttujani seuranneet saattavat muistaa noin vuoden takaiset housut, joissa pyörät oli kumossa. Tänään sain aikaiseksi kahdet, molemmissa pyörät kulkevat oikeinpäin. 

Luonnos numero kolme

Olen kirjoittanut pari kirjoitusta. Toinen koskee rasismia, toinen sokeria. Molemmat tekstit oli lopulta niin kuivia, että annoin olla. Toisen tekstin tiivistän näin: älkää kukaan tulko enää missään ikinä sanomaan minulle, että "sä olet vaan niin herkillä tän aiheen suhteen" tai "sun kanssa ei voi keskustella" tai "nyt mä sitten saan sen leiman ottaan". MINULLA EI OLE LEIMASINTA! Sokerista sen verran, että se on loppu. Mies käyttää sitä teehen, paljon. Itse söin jäätelöä.

Minulla ei ole yhtään uutta valokuvaa, eikä käsityötä. Enkä ole ihan kauheasti sählännyt. 

Blogiparka rupsahtaa kasaan tämän työssäkäyvän äidin hyppysissä.

Tänään mietin oikein kovasti (noin puolikkaan pyörämatkan verran töistä kotiin), mitä tästä kaikesta voisi oikein kirjoittaa. Sanonpa kuulkaa vaan, että elämä, se on jännittävä paikka. Joskus voi tapahtua ihan huimia tai sitten ei yhtään mitään. Joskus se ei yhtään mitään, on kovin virkistävää.

Herätyskellollinen rytmi

Tiedättekö sen tunteen, kun on kauhea ikävä jotain ystävää, tekisi mieli soittaa, mutta sitten ei soitakaan kun on niin paljon kerrottavaa. On jotenkin kulunut liian pitkä aika edellisistä kuulumisista. Samainen tunne tulee välillä blogiin kirjoittamisen suhteen. 

Ollaan taas oltu jos jossakin suunnassa. Tien päällä, laineilla, saaressa, mökillä, mansikkapellolla, ystävillä. Niin ja hei olen ollut töissä. Pienin on ollut päiväkodissa. 

Tiesittekös, että puhelimessa ei tätä nykyä ole herätyskelloa, on vain "hälytys". Olin aika pettynyt. Olisin halunnut herästyskellon. Pitänee ostaa. Sille on käyttöä. Joitakin aikoja sitten kerroin, miten arkemme pyörii miten sattuu. Pyöreitä rytmejä ja venyviä aikatauluja harrastavalle perheelle kellollinen päiväkoti-/työelämä on ollut (mietin tosi kauan sopivaa adjektiivia, en keksinyt sopivaa) raamittavaa. Nyt on rytmi veren lisäksi kalenterissa ja kelloissa. 

Lapsi on ollut reipas. Äiti oli aluksi vähemmän reipas, mutta ansaitsee silti taputukset. 

Näköjään elämä jatkuu hoitovapaan jälkeenkin. 

Aika on melko vikkelä tätä nykyä. Menen virittämään kelloa hälytystä. 

Unelmista

Olen nyt jokusen päivän lukenut melkoisen määrän kannanottoja, kolumneja, päivityksiä, blogeja, artikkeleita ja jakanut sanasen jos toisenkin aiheesta, minkä kaikki varmasti tietävät. Pää on hieman pyörällä. 

Tänään, tänään minä olen saanut suuren määrän uskoa ihmisyyteen ja hyvyyteen. 15 000 ihmistä oli paikalla ilmaisemassa, että monikulttuurisuus on hyvä asia. Pelkkä ajatus siitä, että viisitoistatuhatta ihmistä on rasismia vastaan, antaa minulle valtavan määrän voimaa ja valoa. Me emme ole yksin. Meitä on monta. Ja lopulta, olemme kaikki vain yksi iso me. 

Viimeiset kesäkilometrit

"Mulla on jotenkin sellanen haikea olo", sanoin miehelleni kun auto starttasi kotia kohti. 
Kesän viimeinen suunniteltu kaukoretki vei meidät jälleen meren äärelle, tällä kertaa Turkuun ja Raumalle.  

Tekisi mieli marinoida teksti kliseillä ja suloisilla aforismeilla ystävyydestä. Olisi ihanaa, kun olisin ottanut kuvia jaettavaksi. Kunpa osaisin kirjata tunnelmia niin, että lukijakin pääsisi hetkiin mukaan juuri samoilla suurilla tunteilla kuin minäkin. Kertoisin siitä, miten mahtavat tyrskyt koettiin ystävien kanssa Ruissalon rannoilla ja iltateen aikaan sipistiin keittiön pöydän äärellä. Tai miten nähtiin ihana pieni vauva ja saatiin käsittämättömät määrät hyvää ruokaa. Istuttaisin teidät saunanlauteille kuulemaan, kun ystävät kertoivat elämästään, suruista ja iloista. Sitten jäähdyteltiin merivedessä ja syljettiin suolaa ulos suusta. Lapset kikattelivat aarrekartan kanssa. Aikuiset söivät Brita-kakkua ja pohtivat kuka syö viimeisen palan (salaa lapsilta). Kello annetiin lahjaksi, mutta eihän sitä kukaan katsonut. Se odottaa syksyä. Arkea. 

Vielä on hetki aikaa olla laittamatta patteria kelloon ja ladata omia. 

Laineilla keinui laiva

Olemme liitsunneet jälleen retkillämme ja mökillä koko kuluneen viikon. Tänään saavuttuamme kotiin, otin heti koneista tehot irti. Yksi lakki ommellen tuliaisiksi seuraavalle retkelle, pyykkikone taikoi puhdasta vaatetta ja tietokone kertoo tarinoita teille ja loi yhteyksiä ystäviin. 

Maanantaina lähdimme äkkilähdölle Tallinnaan. Ugandassa asuvat ystävämme olivat Virossa lomamatkalla ja hetken sumplimisten jälkeen saatiin laiva ja aikataulut yksin. Yhteinen lounas nautittiin paikassa nimeltä KlausKohvik. Paikka oli todella viehko ja seura tietenkin mitä mainioin, aurinko paistoi kuin Naantalissa. Niin se sitten menee kuten sanotaan: "hyvässä seurassa aika lentää kuin siivillä". Ison ja ahneen lokin siivillä. 

Vaikka kuinka otettiin kirittyjä askeleita, myöhästyttiin laivasta (mikä ei kuulema yllättänyt ketään). Samalle illalle saatiin toinen paatti. Rahaahan tuo söi, mutta antoi lisätunteja ystävien kanssa, joita muutoin harvoin näemme. Voitettiin siis muistoissa. 

Mitä lähempänä olemme elokuuta, sitä lujempaa aika kulkee. Oi älä jookos kulje. Pysähdy edes pieniksi hetkiksi. 

Juhlatuulella Lappeenrannassa

Lähipiirisämme on ollut sellaisten lukujen täyttymistä, että lähdimme koko konkkaronkka Lappeenrantaan viikonloppumatkalle. Matkan ensimmäiset eväät syötin Valkealassa, koskien kuohujen vierellä Kaarnasydän-kahvilassa. 

Lappeenranta on Suomen toiseksi suosituin kesämatkakaupunki, enkä tätä kyllä mitenkään ihmettele. Lappeenranta on sympaattinen, simppeli ja kivasti luova. Lappeenrannan juhlahumussa unohdin kameran autoon, tunnelmat saatte kuvitella ilon, naurun ja liikutusten kautta. Erityistä tässä viikonlopussa olikin kaikkien läheisten kanssa vietetty yhteinen aika ja elämän juhlistaminen. 

Sunnuntaina Strömforsin Ruukki piti meitä hetken luonaan. Viehättävässä miljöössä olisi viihtynyt pidempäänkin. 

 Loviisassa kahviteltiin Tuhannen tuskan kahvilassa.

Juhla, puheet ja hetket mielessä kuljimme kotiin pieniä teitä, navigaattorin pettäessä jälleen. Kartan avulla pysyimme suunnassa, harhateiden maisemat olivat vertaansa vailla. 
Radiossa soi Juha Tapion Ohikiitävää, minä kävin kyynelöimään. 

"Niin kaikki ohikiitävää
Ikävä ja riemu joka hetken värähtää
Mitä toivot että jää, kun pihan poikki kuljet
ja jäljet häviää"

Tämänkaltaiset jäljet, yhdessä tehdyt ja koetut, ovat sydämeen meneviä juttuja. 

Sade toi, sade toi ompelijan

Sateet toivat meidät välillä osoitteeseen, mitä kodiksi kutsutaan. Sen verran paljon olemme olleet kotoa pois, että täytyi heti alkuun kävellä ympyrää ja kotoutua uudelleen. Kun on viettänyt paljon aikaa luonnon keskellä, kerrostalokaksioon asettuminen vaatii taas hieman vänköilyä ja nitinää. Van onneksi uudet retket koittavat jo ihan juuri kohta. 

Lupasin kertoa kuulumisia meidän tiskaamisen tilanteesta. Kylillä ja mökeillä oleilun vuoksi, homma on erittäin hyvin hallussa. Noin kaksi kertaa olemme käyneet vääntöä, kumman vuoro on tehdä tiskit (molemmilla kerroilla, on ollut minun vuoro). Tiskiaine loppui tänään, olen taas vaikean valinnan edessä. Kokeiluun olisi kiva ottaa kommenteissa vinkattua oliivisaippua, kun vielä keksisin mistä sitä ostetaan. 

Tänään sain vihdoin valmiiksi kaksi mekkoa kahdelle ihanille tytön tylleröille. Tyttöjen äiti, ystäväni, on tuonut kankaan Ghanasta. Jälleen kerran (tylsä kun näissä makkoasioissa tuppaan olemaan) tein Orelma-kaavalla mekot. Seuraavaksi lupaan tehdä jotain muutakin kuin Mekkotehtaan samaa mekkoa afrikkalaiskankain. Huomenna saa sataa vielä lakin ompelun verran, muutoin minun puolesta saa taas paistaa. 

Lomasuomiroadtrip

Yhdeksän päivää ja 1860 kilometriä, kolme eri leirintäaluetta, kolme yötä teltassa, yksi tönössä, kolme suvun mökissä ja yksi sukulaisilla (laskinkohan oikein). Takapenkillä matkusti mahtava matkaseuralainen, joka sai aivan liian monta voileipäkeksiä pysyäkseen tyytyväisenä. 

Mikkelin seudulla kävimme Mikkelipuistossa ihailemassa puutarhoja ja kukkia sekä syömässä ensimmäiset eväät. 

Heikkilän yrttitilalla lapsi oppi sanomaan "bää". Aasit nauratti, ne eläimet siis (myönnän, todella ontuvaa huumoria). 

Mikkelin jälkeen seurasi melkoinen määrä suoraa tietä, metsää, talo, kilometrejä, toinen talo, taas tuhatmäärin puita, metsää, tietä. Yövyttiin ensin Leppävirralla. Telttaelämää. Jatkettiin matkaa. Taas metsää. Tietä. Metsää. Välissä Kuopio ja ystävät (ja pari ei niin ystävällistä ihmistä). Itikoita, vesisadetta, trangiaa. Metsää. Linnunlaulua ja leirinuotiota. 

Jossakin Pohjois-Pohjanmaan ja Lapin rajamailla porot ilahdutti tiellä. Jotenkin kauheasti nauratti. Ehkä siksi, että kovin pitkään aikaan ei ollut näkynyt mitään muuta kuin, noh, metsää. Kerittiin eksyäkin. Onneksi kotiavaimet löytyi neljännen päivän kohdalla kenkäkassista. Suunnilleen siinä main, kun kykeni käyttämään muutakin kuin saappaita. 

Ranualla alkoi kolmannen yön jälkeen vesisade sataa jo sisälle telttaan. Siirrettiin lasta pisaroiden alta ja seuraavaksi yöksi mökkiin. Alueen halvimpaan. Oikein kelpo tönö. 

Ranuan eläinpuistossa eniten viivyttin karhujen luona. Lapsi halusi lähinnä juosta pitkin pitkospuita ja huudella "hau-hau". 

Ranuan jälkeen alkoi sukulaissuora, lapsuuden maisemat ja auringonpaiste. Kalajoki-Kokkola-akselilla viihdyttiin hyvä tovi. Mies tykästyi pohjosen lupsakkaan asenteeseen ja iloiseen luonteeseen siinä määrin, että oli jo valmis muuttamaan. 

Tänään ajoimme kotiin. Hyvä mieli, ihan tosi hyvä. Hieno retki takana. 

Onnistunut matka on sellainen, kun miettii jo seuraavaa kertaa samaan kohteeseen. Ensi kesänä uusiksi. 

Saapasjalkatyttö yöttömässä yössä

Sanoivat päiväkodissa, että lapsella saappaat pitää olla. Lapsipolo, eihän sillä ollut. Lähdettiin kaupoille (kun ensin ystävät kysytty läpi). Kaikista pienimmät ostettiin ja nekin tippuu jalasta, kun lapsen nostaa maankamarasta ilmaan. 

Tulipahan Juhannukseksi kelpo kelit harjoitella kuravaate-saapas-yhdistelmää. 

Sadekelin lisäksi juhannusta väritti ötöset, jotka tekivät tepposiaan ja söivät pienen neidin silmän puoliumpeen. Sitähän sitten valvottiin kaiken yötä, kun kutina ärsytti neidon unet yhtä kauas kuin auringon. Yötön yö kerrassaan. 

Keskikesän juhlaan mahtui edellisten lisäksi paljon perinteitä kukkien, ruokien, lipunnoston ja saunan kera. Tutun kaislarannan äärellä on paras paikka saunoa ehkä koko maailmassa. 

Pian pääsemme ihailemaan monen moisia Suomen rantoja retkellemme. Kipot, kupit (ne käytiin varta vasten ostamassa), teltta ja hyttysmyrkyt alkavat olla pinoissa valmiina. Pakkauslistalla on myös melko paljon sateeseen ja kylmyyteen liittyviä asioita. Uskaltaisiko sitä olla niin toiveikas, että ottaa matkaan yhdet shortsit? Voi kumpa aurinkoa voisi pakata jotenkin matkaan mukaan.